Ristiriitaisia fiiliksiä

Tänään alkoi kuukautiset, omasta mielestäni päivän myöhässä.wc- käynnillä päästin helpotuksen huokauksen. Viimeisen vuorokauden sisällä olen miettinyt päässäni kaikki ajatukset siitä mitä tekisin jos olisinkin raskaana. Olen lukenut vauvapalstojen kymmenet tarinat kierukan pettämisestä, pala kurkussa.

Niin äidiksi tuleminen lopulta sai minut tajuamaan sen, minä en ole äiti-ihminen. Ja ennen kun kukaan kauhistelee enempää niin en tietenkään kadu lapsen hankintaa hetkeäkään, siitä ei ole kyse. Mutta äitinä olo ei tule aina niin luonnostaan, se vaatii ponnisteluja ja välillä se todella kyllästyttää ja väsyttää. Niin kauan aikaa haaveilin lapsesta ja äitiydestä vain koska se oli jotain mikä puuttui, miettimättä syvemmin mitä todella toivon. Ei minulla ollut käsitystäkään että äitinä olo olisi tällaista, näin uuvuttavaa ja täysin elämän mullistava muutos. Jos olisin silloin saanut katsoa tulevaan olisin ehkä malttanut odottaa vieläkin sopivampaa hetkeä perheen perustamiseen, mutta tässä nyt ollaan ja toisaalta juuri tässä on hyvä. Mutta uusi raskaus olisi jotain mitä en todella toivo ja toivon todella että ehkäisy pitää sillä abortti on niin iso sana, että jopa sen kirjoittaminen saati ajatteleminen saa karvat pystyyn. Olisiko minusta siihen? Ei ehkä yhtään sen enempää kuin toisen lapsen saamiseen, molemmat ajatukset tuntuvat yhtä ahdistavilta. Toivon siis että tämä valinta näiden kahden välillä pystytään välttämään täysin.

Kuitenkin kun muut äidit sanovat miten nauttivat kotona olemisesta ja kotiäitiydestä, kuinka hauskaa lapsen kanssa puuhastelu on ja kuinka kauhulla odottavat sitten joskus tulevaisuudessa alkavaa päiväkotia ja ylipäänsä suurella haikeudella antavat lapsensa vain hetkiksi jonkun muun hoidettavaksi.

Niin.. minä en ole tälläinen äiti ja se välillä saa aikaa huonon oman tunnon tunteita ja ajatuksia "olenko minä jonkun mielestä huono äiti kun en ajattele noin?". Minä nautin omasta ajasta, työpäivistä ja kaikesta siitä mitä touhuan ilman lasta, kun saan olla välillä olemassa vain itseäni tai työtäni varten. Välillä mietin kuumeisesti kuinka viihdyttää villiä taaperoa kun värikylvyt ja perhekahvilat eivät tunnu omalta jutulta ja ystäväpiiristä puuttuu saman ikäisten lasten vanhemmat joilta pyytää tuttua seuraa. Minun lapseni menee nyt vuoden ikäisenä päiväkotiin eikä se kauhistuta minua ollenkaan, odotan innolla sitä ja mietin miten opettavainen ja hauska kokemus päiväkodin aloitus tuolle itsepäiselle pikku ilopillerille varmasti on. Ja miten ihanasti se tuleekin helpottamaan meidän arkea! Meidän tyttö on muutaman kerran kuukaudessa yökylässä mummolassa, on ollut 10 kuukauden ikäisestä asti. Ja tämän ajan minä pyhitän aina itselleni, en murehdi tai ikävöi sillä silloin on aika hoitaa omaa itseäni koska minä rakastan itseäni niin paljon että en anna oman minäni hukkua edes äitiyden varjoon. Minä olen minä, niin paljon kaikkea muutakin kun äiti. Vaikka tyyliäni ja ajatuksiani tietynlaiset äitiydelle elämänsä pyhittäneet ihmiset varmasti kauhistelevat olen silti ihan hyvä äiti, en vain se atereotypinen äiti-ihminen, joka hössöttää yhteisistä harrastuksista ja vääntää erilaisia sormiruoka-annoksia, viettää kotiäitinä päiviä lapsen kanssa kotihoidon tuella haaveillen jo seuraavan lapsen hankinnasta.

Mietteitä

Paras ystäväni on raskaana, aivan alussa mutta halusi jakaa salaisuutensa kanssani koska tiesin heidän yrityksestään. Mutta uutisen kuultuani olin sanaton ja menin ihan lukkoon, sitten tajusin onnitella ja kohta löysin itseni selittämässä millä raskausviikolla alkion syke nähtäisiin jos sellaista olisi nähtävissä, luettelemassa todennäköisyys prosentteja raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen.. sitten tajusin, niin, tämän hulluuden takia en halua ryhtyä tuohon itse uudelleen. En minä jaksa enää pelätä ihan koko ajan. En pysty ottamaan pienintäkään riskiä että joutuisin kokemaan menetyksen uudelleen.

Niin, kuten näette onnellinen raskaus ei eheyttänyt minua, ei poistanut traumoja tai katkeruutta. Siellä ne kytevät edelleen vaikka ne onkin peittänyt niinkin ihana asia kuin äidinrakkaus, loputon rakkaus tyttäreeni.

Olen saanut kuulla hyvin ilkeitäkin kommentteja kun olen rehellisesti vastannut ihmisten kyselyihin pikkusisaruksesta. Olen itsekäs kun en suo lapselleni sisarusta. Hänestä kasvaa ainoana lapsena omahyväinen ja itsekäs, sellainen joka ei osaa ottaa muita huomioon, eikä koskaan opi jakamaan, antamaan toiselle omastaan. Nuo sanat todella satuttaa. Miksi en voisi kasvattaa lapsestani hyvää tyyppiä ilman sisarusta, miksei ylipäätään koko asia saa olla minun ja puolisoni oma päätös, miksi siihen pitää puuttua niin kärkkäästi ja kauhistellen? Miksi me teemme muka niin väärin? Koska minä en yksinkertaisesti halua, enkä pysty. Vauvavuosi väsytti minut aivan uuvuksiin, söi parisuhteeseemme valtavan aukon jota yritämme paikkailla ja oman identiteettini muutos äidiksi on vaatinut aivan valtavasti käsittelyä jota työstän edelleen. Työ, koti ja arki tuntuu välillä raskaammalta kuin osasin koskaan kuvitella. Väsyneenä, vihaisena ja tähän kaikkeen kyllästyneenä noina huonoina hetkinä suuren ristiriidan aiheuttaa aina ajatus, että tätähän minä halusin ja niin minä taas jaksan eteenpäin. En vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään mutta äitiyden myötä olen ymmärtänyt, että haluan olla paljon muutakin kuin äiti. Kun muut lähtevät uusintakierrokselle minä alan jo haaveilla minilomasta ilman lasta, uusista työhaasteista, opiskeluista ja monesta muusta asiasta.

Meidän perhe tuntuu niin täydelliseltä nyt. Se puuttuva palanen on täällä, kaipuu on täytetty ja tuska on poissa. Miksi minun pitäisi kantaa huonoa omaa tuntoa että en halua toista lasta, kun en ollut koskaan varma tulenko saamaan edes tätä yhtä?

Vuosi

Tasan vuosi sitten asteli sisään kotiovesta aivan erilainen minä, kuin uudestisyntynyt ihminen, kaikki mennyt merkityksetöntä ja tuleva mysteeriä, sisään astui äiti ja kaukalossa pieni muutaman päivän ikäinen tyttövauva.

Lauantaina meidän kahvipöydässämme komeili kakku jossa paloi yksi kynttilä. Touhukas nuori neiti käveli hoipertelevin mutta samalla varmoin askelin vieraan luota toiselle. Minun pieni tyttöni, täydellinen 1-vuotias. Niin raskasta oli odottaa äidiksi tuloa, niin raskasta oli jo kerran ne haaveet haudata ja niin raskasta oli pelätä vatsassa kasvavan ihmeen puolesta. Raskasta on ollut myös vauvavuosi mutta jotenkin silti niinkuin unelmaa. Olo on niin kokonainen vaikka samalla kun oma identiteetti on pirstaleina siellä täällä. Äitiys on sekoittanut koko pakan, ja itsensä tuntemisesta ei voi olla enää niinkään varma. Sitä on täynnä täysin uusia tunteita ja ajatuksia. Silti minun pieni tyttäreni ja hänen uskomattoman upea isänsä ovat minulle kaikki kaikessa.

Meille kuuluu siis hyvä. Olen palannut töihin mutta hoidamme tyttöä vuorotellen kotona. Hän on ollut jo useamman kerran yökylässä ja viihtyy hyvin hoidossa muutenkin. Tyttö on hyvä syömään mutta silti kovin pienen kokoinen. Imetyksestä on luovuttu kuukausia sitten ja korvikekkin on vaihtunut kevytmaitoon. Päivät on leikkiä, laulua ja naurua täynnä, sekä itkua silloin kun pieni pää kolahtelee juuri kävelemään oppineen tytön kirmatessa kirkuen pitkin asuntoa. Tätä se on, aivan tavallista arkea kun minun vauvastani on kasvanut pieni tyttö.