Hyvästit vuodelle 2013

Takana on uskomaton vuosi. Alkuvuosi oli täynnä turhautumista kun raskautta ei kuulunut, turhautumisen kyyneleitä. Keväällä saatiin uskomaton yllätys, positiivinen raskaustesti. Vapun vietin kotona, kullan kainalossa, vatsassa kasvamassa pieni ihme. Ensimmäinen tapaaminen pikkuisen kanssa oli varhaisultrassa toukokuun alussa, pieni sykkivä sydän, onnen kyyneleet. Alkukesä täynnä pahoinvointia, vatsan silittelyä ja onnellisia hymyjä. Kesäkuinen ultra, pienen menetys, sairaalakäynnit muuttivat kaiken ylämäeksi.

Takana on ennen kaikkea vuosi selviytymistä. Kaiken jälkeen olen itsestäni ylpeä, seison omilla jaloillani, tunteiden läpi taistelleena, silti vahvana. En antaisi pois sekuntiakaan hetkinäni äitinä, raskaana olevana naisena. Olen ollut kiitollinen kaikesta, vaikkakin toisinaan niin vihainen.

Kaikesta huolimatta olen valmis uuteen vuoteen. Valmis katsomaan eteenpäin, yksi suuri muisto sydämessäni.

Kuva: weheartit.com

Romahdus

Eilen se tapahtui, mitä niin pelkäsin koko joulukuun ajan. Vaikka pääsinkin kunnialla ja positiivisella mielellä lasketun ajan yli, eilen kyynelkanavat aukesivat muutaman päivän viiveellä. Saatiin miehen kanssa riita aikaiseksi, jota läpipuidessa sanoin olleeni hieman poissa tolaltani siitä syystä, että olen ajatellut paljon keskenmenoa. Että paremmalla onnella meillä olisi nyt jouluvauva. Mieskin alkoi kyynelehtiä, sanoi miettineensä asiaa kovin paljon viimeaikoina, muistaneensa lasketun ajan.

Puhuttiin asiasta myöhään yöhön, kyyneliä ei säästelty, surtiin yhdessä meidän suurinta menetystä. Oltiin toinen toisemme tukena. Mies sanoi olevansa valmis jopa alkaa selvittämään miksei raskautta kuulu, mutta on valmis menemään mun ehdoilla, kun sanoin, etten ole valmis tutkituttamaan itseäni tämän enempää, vielä. Saatiin kuitenkin valettua toinen toisiimme toivo, että meidän vuoro tulee vielä. Ja mies sai mut ymmärtämään, että tämä puoli vuotta keskenmenon jälkeen on ollut lyhyt aika, ettei hän ole minuun pettynyt vaikken ole raskautunut uudelleen. Pisti minut vannomaan, etten ota tästä paineita, että tässä ollaan yhdessä, iloitaan ja surraan yhdessä.

Siinä me istuttiin, sylikkäin sängyllä, toinen toisemme olkapäätä vasten nyyhkyttäen, tuntien niin suurta ikävää, jotain sellaista kohtaan jota ei koskaan tapahtunutkaan.

Vauvakuume vai vauvanyritys

Varsinkin blogimaailman kautta olen ymmärtänyt miten moni yrittämällä yrittää tulla raskaaksi, käy läpi raskaita hoitoja ja jatkuvaa henkistä kamppailua lapsettomuuden kanssa. Itse en halua myöntää olevani lapseton, enhän minä ole, en vain ole raskaana vielä. Meillä on vauvakuume, perheenperustamissuunnitelmia, olemme jättäneet ehkäisyn pois. En halua ajatella, että me tehtailemme lasta. 

Seksi on minulle ollut aina tärkeä asia parisuhdetta, sen tulee olla hyvää, miellyttävää, spontaania ja ennen kaikkea tunteikasta. En haluaisi, että parisuhteessa seksi ajoitetaan, siihen ryhdytään puoliväkisin silloinkin vaikkei oikeastaan mieli tekisikään, ihan vaan siksi, että nyt me voidaan tehdä se lapsi aluilleen. Minä haluan seksiä silloin kun tekee mieli, silloin kun mieskin innostuu, ehkä jopa houkuttelee minut makuuhuoneeseen, silloin se tuntuu ihanalta, ja on tunteita; rakkautta ja intohimoa täynnä. 

Näistäkin syistä en ole alkanut käyttämään ovulaatiotestejä, -laskureita, enkä mitään muutakaan mikä saisi aikaan paineet harrastaa seksiä juuri nyt, tai ainakin viimeistään huomenna. Rehellisesti sanottuna, vaikka olen tuntemuksien perusteella epäillyt ovulaatiota, olen toisinaan silloinkin antanut väsymyksen voittaa ja vain käpertynyt miehen kainaloon nukkumaan. Ja niin haluan, että se tulee meillä olemaankin, nautitaan toisistamme ja seksistä silloin kun siltä tuntuu, jos siitä jonain päivänä lapsi elävänä tähän maailmaan saadaan niin olkoon niin. Vielä ei ole aika ajatella, että meidän tarvitsisi yrittämällä yrittää, vielä ei tarvitse ajatella hoitoja ja aikatauluttaa yhdyntöjä, vielä voidaan vain elää ja vauvakuumeilla. Ja muistakaa, tämä on vain minun mielipiteeni, vain meidän elämäämme. 

kuva: weheartit.com

Laskettu aika

Niinhän se päivä tuli. Se päivä, mikä luki neuvolakortissa kohdassa laskettu aika. Tänään olisi pitänyt olla meidän vauvan syntymäpäivä, me voitaisiin olla nyt onnellisia vanhempia, tän olisi pitänyt olla mun elämäni upein ja onnellisin vuosi, musta piti tulla äiti. Ei kuitenkaan tullut.

Kun me varhaisultrassa vapun jälkeen nähtiin pieni alkio, vastaten viikkoja 6+2, jonka sydän sykki, olin varma, että mikään ei voi mennä vikaan. Luin silloin jostain, että kun syke saadaan kuuluviin raskausviikon kuusi jälkeen, raskaudella on n.90% todennäköisyys onnistua. Meille kävi kuitenkin 10% epäonni. Se 10% onnistui pilaamaan kesän, onnistui melkein pilaamaan meidän parisuhteenkin. Molempien sydämeen sattui niin, ettei tiedetty mitä tehdä. Itkin kauan, niin paljon, että pelkäsin hukkuvani kyynelmereen. Kesä vaihtui syksyksi ja syksy lopulta talveksi, kunnes koitti tämä päivä.

Kaikesta huolimatta kaikki on ihan hyvin. Aika on parantanut haavat, taistelu on tehnyt meista vahvempia. En ole uudelleen raskaana, vaikka ajattelin sen tapahtuvan puolessa vuodessa keskenmenon jälkeen. Kohtu ja syli on edelleen tyhjänä. Olen kuitenkin onnellinen siitä mitä on, tässä ja nyt. Olkoon ensi vuosi armollisempi, tuokoon elämä yllätyksiä ja eniten toivon, että me pysytään vahvoina. En halua luovuttaa.

Tänään kuitenkin aion sytyttää kynttilän meidän menetetylle unelmalle.

kuva: weheartit.com

Joulutunnelmista

Elämä päätti sitten viedä yhden kerran tän vuoden puolella potkasta meikäläistä päähän. Sairastuin, joten joulu tulee nyt vietettyä kotona flunssassa ja kuumeessa. Kyllä siinä meinasi karista viimeisetkin joulumielenrippeet kun kuumemittarin lukema hipoi melkein 39astetta. Ei ole asiaa nyt mihinkään, etenkään kummityttöjen luokse, etten vain tartuta ketään.

No ainakin joulu menee omassa rauhassa, onhan mulla mies ja koira täällä piristämässä mieltä.

IHANAA JOULUA KAIKILLE LUKIJOILLE!

Kysta(ko)

Kerroin, että jo kp10 vai 11 eteenpäin mahaa on nipistellyt ja vihlonut vasemmalta puolen. Luulin, että ovulaatio tulisi aikaisin. Samat tuntemukset välillä lievempinä ja välillä oikein kramppimaisina viiltelyinä ovat kestäneet tähän päivään asti, nyt melkein viikon. Mahtaako tässä olla enää ovulaatiosta kyse, vai onko kysta alkanut kipuilemaan näin kierron puolivälissä, kipu kun on niin selvästi vain vasemmalla puolella missä kystakin sijaitsee.

Tänään on kp16, epäilen, että ovulaatio kaikesta huolimatta on takana päin. En niin kovin toiveekkaana odota loppukiertoa, mutta oikeastaan koko vauvakuumeilu on pitkästä aikaa ajatuksissa taka-alalla. Ehkä se johtuu joulusta, tai sitten muuten vaan olen hyväksynyt asiat niinkuin ne ovat. Välillä jopa kauhulla ajattelen, että jos keskenmenoa ei olisi tapahtunut, voisin olla jo äiti. Osaisinko ja  olisiko minusta todella siihen, miten me pärjättäisiin?

Nyt maha nippaillen odottelemaan jouluaattoa. Ihanaa joulun odotusta myös kaikille lukijoille!

Raskaaksi tulemisen helppous ja vaikeus

Monet ihmisethän eivät ole edes tulleet ajatelleeksi, että raskaaksi tuleminen voi olla vaikeaa, jopa mahdotonta. Minä esimerkiksi ajattelin joskus näin. Söin pillereitä ja raskaaksi tuleminen oli yksi suurimmista peloistani. Jos unohdin yhdenkin pillerin välistä olin jo kauhuissani juoksemassa raskaustestiä ostamaan.

No, kun me sitten vihdoin päätimme, että pillerit saavat jäädä ja vauva saisi tulla, jouduin kohtaamaan karun todellisuuden. Raskautta ei kuulunut, ei sitten millään. Pääsin sisään blogimaailmaan kun aloin kirjoittaa ensimmäistä blogiani yritysaikana ja löysin netistä lukuisia ihmisiä, jotka yrittävät tulla raskaaksi siinä onnistumatta. Meille onnistuminen koitti kymmenen kuukauden jälkeen yrityksen aloittamisesta, vaikka raskaus ei jatkunutkaan olen tyytyväinen siihen, että tulin raskaaksi, ihan noin vain.

Yksi ystäväni on raskautunut "vahingossa" endometrioosidiagnoosistaan huolimatta, ja eräs toinen kahdesti pillereiden läpi. Tuttuvani raskautui vaikka hänellä piti olla "varmat päivät". Siskoni raskautui heti ehkäisyn pois jäätyä ja äitini on saanut lapsensa käyttäessään kierukkaa ja e-pillereitä. Näiden tarinoiden vuoksi, ehkä itsekkin luulin raskautumisen olevan helppoa, jopa liian helppoa. Karu totuus on kuitenkin se, että helppoa se onkin, mutta ei kaikille. Miksei se ole helppoa minulle? En tiedä.

Tähän loppuun on vielä pakko sanoa, että hieman kirpaisi yksi päivä kun katsottiin se dokumenttielokuva Teemu Selänteestä. Heillä oli ennestään kolme poikaa, mutta halusivat vielä tytön. No lukivat jostain, että tyttösiittiöt elävät pidempään, joten jos yhdynnän ajoittaa hetkeen ennen ovulaatiota on todennäköisempää saada tyttö. Ja näin he tekivät ja arvatkaa mitä? Ne piruvielä onnistuivat saamaan tytön. Tuosta vaan!

kuva: weheartit.com

Turta

Viimeaikoina oon huomannut muutoksen itsessäni. En ole enää niin surullinen kuin ennen, esimerkiksi vielä silloin kun aloin kirjottamaan tätä blogia. Keskenmeno on läsnä ajatuksissa, muttei samalla tavalla, ei ylitsepääsemättömänä. Vaikka tiedän, että paremmalla onnella, me voitaisiin olla jo vanhempia, tai jokatapauksessa oltaisiin hyvin pian, sen ajatteleminen ei enää kuitenkaan satu. Tai sitten olen tottunut siihen kipuun ja kaipuuseen.

Ehkä tämä on juuri sitä asioista ylitse pääsemistä, tai ehkä jopa niiden hyväksymistä. Tai sitten turtumista suurimpaan suruuni. Se on oikeastaan helpottavaa, että ei itketä enää, en näe painajaisia, enkä sure päivittäin. Elämä rullaa omalla painollaan. Ehkä kyyneleet tulevat vielä silloin tällöin, ehkä suru välillä kirpaisee ja elämän epäreiluus ottaa päähän, mutta tällä hetkellä olen aika turta tämän asian tiimoilta.

Nipistelyä

Nyt on vasta kiertopäivä 11 mutta vatsaa on nipistellyt eilisillasta asti, ovulaatioko? Vai kystako siellä taas ilmoittaa olemassa olostaan.. Jokatapauksessa makuuhuoneen puolella on ollut hiljaista, ihan rehellisesti väsymyksestä johtuen. En ole jaksanut ajatella edes vauvakuumeilua kun olen iltaisin väsyneenä rojahtanut sänkyyn pitkien työpäivien jälkeen. Nyt vapaalla stressi purkautui ja saatiin riitakin aikaiseksi. No jospa se sovinto illalla tapatuisi.

Joulun tulo ei ahdista ihme kyllä vieläkään. Kyllä tässä puolessa vuodessa on tainnut ehtiä täysin sisäistämään ja hyväksymään sen, että toivotusta huolimatta me olemme tänä jouluna kahdestaan. Toivotaan, että ensi jouluna tilanne voisi olla toinen. Nyt ei auta kun olla ja odottaa, elää ja ihmetellä.

Kaipuu

Vaikka olenkin hyväksynyt tilanteeni jollain tasolla, tiedän, että valittamalla mikään ei parane ja eteenpäin on kuljettava vaikka se kuinka suossa tarpomiselta tuntuukin, silti välillä iskee kaipuu. Se tuntuu kummalliselta, sitä on vaikea sanoin selittää. Jotain puuttuu, vaikka siitä ei oikeastaan tiedä edes mitään. Jokin pieni palanen uupuu, joka tuntuu hyvin tarpeelliselta. Kaipuu omasta lapsesta, joka ikään kuin otettiin pois, jota ei saatukkaan silloin kun oletettiin. Nyt vain odotetaan, milloin kaipuu loppuu, vai loppuuko se.

Olen miettinyt voiko uusi raskaus, onnistuessaan loppuun asti auttaa unohtamaan kokemukseni keskenmenosta? Poistaako se koskaan sitä tuskaa, peittääkö se arvet? En tiedä, mutta uskon, että se oli kokemuksena niin elämääni järisyttävä, etten voi koskaan sitä unohtaa. Että se tuska säilyy muistijälkenä pitkään, että se menetys ja se suru oli niin suurta ettei se voi hävitä sitä suuremman onnenkaan myötä. Ja miksi minä haluaisin edes unohtaa, kun kyse oli meistä, ihmisen alusta ja ensimmäisestä kerrastani raskaana, äitinä. Se tulee vaikuttamaan elämään tästä eteenpäin, koska se on muuttanut minua ihmisenä. Luulen, että kaipuun voi täyttää, mutta arvet stdämeen ovat tulleet pysyäkseen.

kuva: weheartit.com

Pessimisti vastaan optimisti

Nyt kun uusi kierto on lähtenyt hyvin vauhtiin, alkoi mieskin jälleen vauvakuumeilemaan. "Onko sulla kohta jo taas ovulaatio kun menkat loppui?!" hihkui hän innoissaan. Niin, onko? Ehkä on, sitä ainakin lääkäri ennusti, kyllä sen kaiketi pitäisi tapahtua. Mutta entäs sitten, tulenko silti raskaaksi? Oma onnistumiseen uskominen on aika heikoilla jäillä..

Onhan se ihanaa kun huomaa, että mies on keskenmenon jälkeen saanut intonsa vauvakuumeiluun takaisin. Mutta toisaalta se lisää paineita onnistua. Entä jos tässä kestääkin vielä useita kuukausia, entä jos toinenkin pettyy joka kerta kun ne menkat alkaa. Kun en haluaisi että se joutuu kärsimään, riittää että mun mieli musertuu kun kuukaudesta toiseen testiin tulee vain yksi viiva. Toisaalta kuten jo aiemmin sanoin on ihanaa, että me ollaan tässä yhdessä, iloitaan ja surraan samalla mitalla. Toinen vaan tuntuu olevan toiveikkaammalla mielellä kun toinen, ja minä olen se pessimisti, jos jollekkin jäi epäselväksi. Huoh. Toivotaan kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin, se meidän unelmamme ja onnemme toteutuu. Että tulevaisuudessa me ollaan se onnellinen perhe.

kuva: weheartit.com

Tabu

Keskenmenon jälkeen olin yllättynyt miten paljon tukea sain, ja edelleenkin ihmiset välillä kysyvät miten olen toipunut tapahtuneesta. Se tuntuu hyvältä, sillä pelkäsi, että asian suhteen vaiettaisiin täysin, ja niin osittain onkin tapahtunut. Itse en ole oikein osannut suhtautua keskenmenoihin, ennen kuin se osui omalle kohdalle ja kirpaisi niin helvetisti.

Nyt kun tapahtuneesta on aikaa ja olen sen ehtinyt itse käydä läpi ja hyväksymään voin puhua siitä avoimesti. Toisaalta taas niin harvemmin pääsee tapahtumaan. Välillä huomaan, esimerkiksi töissä jos puhutaan äitiyslomista ja lapsista, siitä kun joku odottaa, minua katsotaan vaivautuneesti, ehkä jopa säälivästi. Ihan kun menisin rikki niistä puheista, kuin koko aihe olisi vain kohteliaampi ohittaa minun läsnäollessani. Minulla kun ei ole lasta, kun en voi puhua raskausajasta tai siitä millaista elämä on pienen vauvan kanssa, ja kun minulle ei voi äidillisesti edes sanoa "kyllä tiedät sitten joskus kun saat omia lapsia" koska sehän satuttaisi. Enhän minä tätä valinnut. Haavoistani huolimatta voisin kyllä keskustella aiheesta "lapset", vaikka omani menetinkin ennen kun sitä edes olin saanut.

Miksi meidän sivistyneessä kulttuurissamme kuitenkin kipeät asiat ovat aina tabuja, sellaisia aiheita joista mieluummin vaietaan. Keskenmonasta puhuminen vaivaannuttaa ihmiset, kukaan ei tiedä mitä sanoa. Kun palasin sairaslomalta töihin osa kysyi miten voin, joku halasi ja elämä jatkui, koko aiheeseen ei ole palattu sen kummemmin. Olin raskaana, sitten en enää ollutkaan, sillä selvä. Itse aion puhua asiasta avoimesti, tukea niitä ketkä joutuvat saman helvetin kokemaan ja ennen kaikkea annan itselleni oikeuden olla rikki juuri sen verran kun voin, koska minun sisälleni kuoli jotain, jonka olisi pitänyt syntyä ihmisenä, lapsenani. Miksi siitä pitäisi vaieta ja koko asia unohtaa? En halua, enkä suostu. Se oli minun ensimmäinen kokemukseni äitiydestä, vaikka sitä ei kahvipöytäkeskusteluihin halutakkaan.

kuva: weheartit.com

Uusi mahdollisuus?

Haluan ajatella, että jokainen alkanut kierto on vain uusi kierto tai uusi yritys, uusi mahdollisuus jopa. En halua ajatella yrityskertoja. Kuinka niitä edes laskisin, pillereiden lopetuksesta puolentoista vuoden takaa, keskenmenon jälkeen viime kesästä? Äh en minä vain tiedä. Joten aloitan mieluummin joka kerta puhtaalta pöydältä ja yritän olla miettimättä miten monta kiertoa takana on.

PMS-oireet onneksi helpottavat, hirviö-minä on astunut jo syrjään. Menkat pysyvät yhtä maltillisina kuin edellisissäkin kierroissa, joissa Primolut nor- valmiste on ollut mukana, ei suurempaa kipuilua ja vain niukkaa vuotoa. Tämä kierto toisaalta hieman jännittää, koska sain luvan luopua tuosta keltarauhashormonivalmisteesta. Jännittää tapahtuuko ovulaatio (follikkeleitahan kasvoi molemmissa munasarjoissa) ja paksuuntuuko limakalvo niinkuin pitää, sekä ennenkaikkea voisiko nyt tärpätä? Jännittää myös edelleen 25. päivä joulukuuta, miltä tuntuu sitten kun se päivä todella tulee, kun se onkin vain joulupäivä eikä enää laskettuaika.. ei se ehkä edes kirpaise.

Positiivisin mielin kuitenkin taas eteenpäin. Talvi on kaunis ja ehkä se vielä yllätää meidät kun jaksetaan uskoa, että niin käy. Oon päättänyt olla vahva, en enää tässä vaiheessa voi vain luovuttaakkaan.

kuva: weheartit.com

PMS

Keskenmenon jälkeen aloin kärsiä aiemmin joksikin urbaanilegendaksi luulemastani vaivasta, nimittäin PMS-oireet ovat yllättäneet minut joka kuukausi. Muutamat päivät ennen menkkoja on kuin maailman loppu, vituttaa, itkettää ja raivottaa, tekisi lähinnä maata pimeässä peiton alla ja näyttää keskisormea ihan kaikelle, koko maailmalle. Tähän kun lisätään päänsärky ja vatsaoireet niin tunnelma on taattu.

Eilenkin heti aamusta herättyäni havahduin ylitsepääsemättömään vitutukseen. Ihan kaikki otti päähän. Onneksi en purkanut tätä vielä nukkuvaan mieheeni vaan kohdistin sen keittiössä haisevaan tiskikasaan. Siinä sitten raivotiskasin niin, että oli ihme ettei yksikään kippo tai lautanen särkynyt. Sama tunnelma jatkui eilen illalla, kyynel vieri poskella ja olin niin kiukkuinen, mutten itsekään osannut nimetä mitään tiettyä asiaa kiukkuni aiheuttajaksi. Kun mies kysyy "mikä nyt harmittaa?" huudan niin, että varmaan koko kortteli raikaa "No vittu kaikki!". Onneksi olen oppinut jo tiedostamaan tämän ilmiön ja välillä muistan pyytää selittämätöntä käytöstäni anteeksi. Huh, alkais nyt ne menkat sieltä jo niin loppuisi tämä raivottaminen. Parempaa viikonloppua kaikille lukijoille! Ja hyvää itsenäisyyspäivää!

Kp27 ja nega

Jep, en sitten malttanut huomiseen, mutta väliäkös sillä. Aamulla tehdyssä testissä komeili yksi viiva, ei muuta, ei haamua, ei viivanpaikkaa, ei mitään mistä olisi voinut edes vähän innostua. Siinä se taas oli, yksi kierto muiden joukossa keskenmenon jälkeen. En oikeastaan ollut edes pettynyt, testi lensi roskakoriin ja minä takaisin nukkumaan.

Toisaalta ehkä hyvä näin. Ehkä on hyvä, että käsittelen keskenmenoni loppuun, oletetun lasketun ajan yli. Sitten se kaikki on tavallaan ohi, uusi vaihe voi alkaa, uusi raskaus voi alkaa. Uusi vuosi ja uudet tuulet. Olen yllättävän sinut tämän asian kanssa, tuntuu kuitenkin ihan hyvältä ja ennen kaikkea toiveikkaalta. Nyt saan ottaa osaa tuleviin pikkujouluihin täysillä, nauttia jouluna muutaman lasin viiniä ja olla miettimättä tapahtuuko menetys uudelleen. Kun se aika tulee, että tulen uudelleen raskaaksi olen varmasti onnellinen, mutta kauhuissani. Nyt olen ja nautin tästä seesteisestä tunteesta kun en ainakaan voi menettää mitään lisää. Nautin kiitollisena siitä mitä on jo nyt ja jatkan unelmoimista. Maailma jatkaa pyörimistään negatiivisesta raskaustestista huolimatta ja hyvä niin.

Jännittää

Tänään eletään loppukierron päivää 26. Kaapissa kuumottelee yksi raskaustesti. Uskaltaisiko sen tuhlata, ja milloin? Olen päättänyt malttaa mieleni ja odottaa ainakin torstaihin, jolloin kiertopäivät ovat ns. "täynnä".

Oireettomana tässä periaatteessa ollaan, vatsaa turvottaa kuten parina viime kiertonakin ennen menkkoja, tissit ovat ehkä hieman arat, eivät kuitenkaan kipeät. Nälkä on heti aamusta herättyä, ja olo on ollut muutaman päivän tukkoinen, jopa flunssainen. Nämä "oireet" kuitenkin voivat johtua mistä vain. Jotenkin mieli on kuitenkin raskautumisen suhteen positiivisempi kuin aikoihin. Haluaisin tietää myös mahdollisesta plussasta mahdollisimman pian, jotta voisin olla yhteydessä polille ajoissa.

Nyt pitäisi kuitenkin malttaa odottaa vielä hetki, muutama päivä. Taidan siirtyä joululahjaostosten pariin, saada muuta ajateltavaa ja tutisevin polvin hiippailla vessaan torstaiaamuna testailemaan. Tässä kohtaa sitä on kuitenkin valmistunut kumpaankin tulokseen.

Kuka saa ja kenelle annetaan

Kun toivuin omasta keskenmenosta kuulin monien suusta lohdutuksena lauseen "kaikella on tarkoituksensa". Vaikka se oli tarkoitettu lohduttamaan, ja ehkä antamaan ymmärrystä (lapsi jota kasvatin sisälläni oli luultavasti kromosomeiltaan poikkeava, viallinen, vammainen, mitä vielä...) niin, jollain lailla se onnistui myös satuttamaan ja katkeroittamaan. Miksi minun lapseni oli tarkoitus kuolla kohtuuni? Mikä tarkotus sillä tuskalla oli minkä jouduin käymään läpi? Miten voi olla tarkoitettua, että minun raskauteni päättyi kesken ja toisen jatkuu onnelliseen loppuun asti! Olenko minä ansainnut sen kärsimyksen todella, oliko sen tarkoitus sitten jotenkin kasvattaa ihmisena? Paskat sanon minä! Se oli huonoa tuuri, ei mitään muuta!

En haluaisi todellakaan kuvitella, että en ansainnut onnistunutta raskautta ja joku muu taas ansaitsee. Sehän on juuri sitä epäreiluutta parhaimmillaan. Nostamatta itseäni sen kummemmin jalustalle, voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että olisin varmasti pitänyt huolta lapsestamme, olisin rakastanut ja olisin ollut kiitollinen. Miksi sitten tuttavani vahinkoraskauden oli tarkoitus jatkua onnellisesti? Miksi hänen oli tarkoitus saada terve tyttölapsi? Miksi heistä oli juuri nyt tarkoitus tulla perhe, vaikka parisuhde ja elämäntilanne ei ollut millään lailla ihanteellinene ja siihen otollinen? Täällä kaikki riippuu tuurista. En halua uskoa, että millään olisi tarkoitusta. Se tuntuu julmalta ja väärältä.

kuva: weheartit.com

Muoks. lintkttelen tähän vielä ylläriarvonnan Liki pitäen- blogiin, käykääpä osallistumassa! :)