Paras ystäväni on raskaana, aivan alussa mutta halusi jakaa salaisuutensa kanssani koska tiesin heidän yrityksestään. Mutta uutisen kuultuani olin sanaton ja menin ihan lukkoon, sitten tajusin onnitella ja kohta löysin itseni selittämässä millä raskausviikolla alkion syke nähtäisiin jos sellaista olisi nähtävissä, luettelemassa todennäköisyys prosentteja raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen.. sitten tajusin, niin, tämän hulluuden takia en halua ryhtyä tuohon itse uudelleen. En minä jaksa enää pelätä ihan koko ajan. En pysty ottamaan pienintäkään riskiä että joutuisin kokemaan menetyksen uudelleen.
Niin, kuten näette onnellinen raskaus ei eheyttänyt minua, ei poistanut traumoja tai katkeruutta. Siellä ne kytevät edelleen vaikka ne onkin peittänyt niinkin ihana asia kuin äidinrakkaus, loputon rakkaus tyttäreeni.
Olen saanut kuulla hyvin ilkeitäkin kommentteja kun olen rehellisesti vastannut ihmisten kyselyihin pikkusisaruksesta. Olen itsekäs kun en suo lapselleni sisarusta. Hänestä kasvaa ainoana lapsena omahyväinen ja itsekäs, sellainen joka ei osaa ottaa muita huomioon, eikä koskaan opi jakamaan, antamaan toiselle omastaan. Nuo sanat todella satuttaa. Miksi en voisi kasvattaa lapsestani hyvää tyyppiä ilman sisarusta, miksei ylipäätään koko asia saa olla minun ja puolisoni oma päätös, miksi siihen pitää puuttua niin kärkkäästi ja kauhistellen? Miksi me teemme muka niin väärin? Koska minä en yksinkertaisesti halua, enkä pysty. Vauvavuosi väsytti minut aivan uuvuksiin, söi parisuhteeseemme valtavan aukon jota yritämme paikkailla ja oman identiteettini muutos äidiksi on vaatinut aivan valtavasti käsittelyä jota työstän edelleen. Työ, koti ja arki tuntuu välillä raskaammalta kuin osasin koskaan kuvitella. Väsyneenä, vihaisena ja tähän kaikkeen kyllästyneenä noina huonoina hetkinä suuren ristiriidan aiheuttaa aina ajatus, että tätähän minä halusin ja niin minä taas jaksan eteenpäin. En vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään mutta äitiyden myötä olen ymmärtänyt, että haluan olla paljon muutakin kuin äiti. Kun muut lähtevät uusintakierrokselle minä alan jo haaveilla minilomasta ilman lasta, uusista työhaasteista, opiskeluista ja monesta muusta asiasta.
Meidän perhe tuntuu niin täydelliseltä nyt. Se puuttuva palanen on täällä, kaipuu on täytetty ja tuska on poissa. Miksi minun pitäisi kantaa huonoa omaa tuntoa että en halua toista lasta, kun en ollut koskaan varma tulenko saamaan edes tätä yhtä?
