Positiivisesta raskaustestistäni viime keväältä asti olen miettinyt paljon naiseutta ja naisena oloa. Se on vaikeaa, ainakin minulle. Naiselta odotetaan tiettyjä asioita, erilaisia kuin tietysti mieheltä. Ja olen myös asettanut itse itselleni tiettyjä odotuksia, koska olen nainen.
En muista että naisena olo olisi koskaan ollut helppoa, ala-asteella jo ystävystyin mieluummin poikien kanssa, koska en pitänyt tyttöporukoiden juonittelusta, selän takana nauramisesta ja siitä, että piti olla tietynlainen sopiakseen porukkaan. Nautin poikien kanssa olemisesta, sain olla omaitseni ja meillä oli aina hauskaa. Niin kauan kunnes pojista tuli muita kuin leikkikavereita. Murrosiän alkaessa häpesin omaa vartaloani, en halunnut näyttäytyä koulun liikuntatunneilla uimahallissa, olin aina poissa paikalta. Pukeuduin väljiin vaatteisiin, rintani eivät kasvaneet ja tyttömäinen vartalo hävetti, piilottelin sitä niin hyvin kun pystyin. Odotin itseltäni samoja naiseuden merkkejä kuin näin muissa ikäisissäni tytöissä. Ylä-asteella seurustellessani muistan miten ensimmäinen poikaystäväni sanoi, ettei voi kutsua minua seksikkääksi, ehkä sitten kun rintani kasvavat ja olen yli kaksikymppinen, sitten voisin olla seksikäs aikuinen nainen, se kolhaisi ja kovaa.
Ja lopulta minä yritin kaikkeni ollakseni seksikäs, aloin meikkaamaan, käyttämään tiukkoja vaatteita ja rintaliivejä, korvakoruja ja jopa korkokenkiä. Kun täytin kahdeksantoista lähdimme tyttöjen kanssa usein baariin pikkumekot ja korkokengät yllä, meikattuna ja hiukset laitettuina, halusin näyttää naiselta ja ennen kaikkea seksikkäältä, miesten silmissä ja olla naisellinen, tavalla jolla luulin että minun tulee olla.
Ajan kanssa ymmärsin, että naiseutta ei tarvitse hakea asusteilla, sen täytyy olla minussa itsessäni. Annoin itselleni luvan olla oma itseni, aloin pitää pienistä rinnoistani, jotka eivät loppujen lopuksi enää näyttäneet edes niin pieniltä. Koin itseni monta kertaa seksikkääksi ja naiselliseksi, vaikka edelleen istuin "poikaporukassa" tukka hapsottaen ylläni farkut ja huppari. Ystäväpiiriinkin jäi enää muutama harva naispuoleinen ystävä.
Keskenmeno ja tunne epäonnistumisesta antoi kuitenkin suuren kolauksen naisellisuuteeni, pitkästä aikaa. Sitä yritän nyt kaikella tavalla korjata, yritän hyväksyä, että minä en ole yhtään sen epäonnistuneempi naisena kuin suurperheen äiti. Mikään tapahtunut ei ole ollut omissa käsissäni, ja äitiyiden kipinä on kuitenkin minussa. Tunnen kaipuuta olla äiti, tunsin hetken äidillistä rakkautta ollessani raskaana ja se lohduttaa. Minulla on myös naiseuden se puoli itsessäni, minä olisin hyvä äiti, niinkuin olen niin hyvä nainen kun vaan pystyn olemaan, omana itsenäni.
kuva: weheartit.com
