lauantai 30. marraskuuta 2013

Mietteitä joulukuusta

Joulukuu on ollut yleensä kuukausi muiden joukossa. Jouluna olen ollut usein töissä ja ystävien kanssa, perinteistä joulua en ole viettänyt sitten lapsuuden. Joten itse en joulukuulta odottanut piparkakkujen leivontaa, kuusen koristelua, lahjapakettien rapinaa tai jouluvalojen asennusta. Tältä joululta odotin esikoista, jonka arvioitu syntymäpäivä oli joulupäivä. Ensimmäistä kertaa odotin joulua jo kesällä, innoissani kun pieni lapsi. Luulin saavani maailman uskomattomimman joululahjan.

Keskenmenon jälkeen joulu alkoi pelottaa, miten suhtautuisin, miten rikki menisin kun joulukuun 25. päivä koittaisi ja meillä ei olisikaan vauvaa. Lohduttelin kuitenkin itseäni, että voisin olla jo uudelleen raskaana silloin. Huomenna vaihtuu vihdoin joulukuuksi. Tuo surullisen pelottava päivä siis lähenee. Voi kumpa voisin viikon päästä ihailla positiivista raskaustestiä. Voi kumpa voisin joulupäivänä sytyttää kynttilän menetetyn unelmamme muistolle niin, että kohdussani olisi jo uusi ihme kasvamassa.

Pelottaa, mutta luulen, että olen kuitenkin valmis ottamaan joulukuun vastaan. Mun on pakko.

kuva: weheartit.com

perjantai 29. marraskuuta 2013

Oireista ja oireettomuudesta

Eikös me vauvanyrittäjät olla mestareita oireiden kyttäämisessä? Itse ainakin koko ajan kuulostelen ja pohdin jokaista vatsan nippasua. Mietin mistä palelu millonkin johtuu, olenko tänään väsyneempi kun viimeviikolla?

Onko niitä oireita sitten oikeasti, ainakaan niitä mitkä voisivat johtua alkaneesta raskaudesta? En tiedä. Yritän muistella oireita ennen plussaani viime keväänä. Ei niitä oikeastaan ollut, ainoana oli vatsan turvotus iltaisin, siitä innostuneenahan menin sillon testinkin tekemään, kierto kun oli epäsäännöllinen. No nyt vatsa pömpöttää jälleen, tosin niin on ollut jokaisessa kierrossa, jossa keltarauhashormoni on ollut käytössä. Muita oireita ei muistaakseni silloin ennen plussaa ollut. Ei palelua, ei väsymystä.. pahoinvointikin alkoi vasta raskausviikolla 7.

Raskausaikana ehdin kyllä muihinkin raskausoireisiin tutustua. Vatsa oli vuorotellen vilkkaalla ja ummella. Nälkä ja pahoinvointi vaihtelivat myös jatkuvasti, meilitekoja oli laidasta laitaa (päällimmäisenä mieleen muistuu suklaamurot, mandariinit ja salmiakkikarkit). Vatsan turvotus vaan lisääntyi mitä pidemmälle raskaus eteni ja erilaiset vihlaisut ja jomotukset tuntuivat välillä, valkovuotokin oli runsasta.

Koska oireet kuitenkin tulivat vasta raskauden edetessä, en usko myöskään nyt tietäväni olenko raskaana vai en. Siksi oireiden kyttäily on turhaa ja kaikki mikä voisi olla alkuraskaudesta johtuvaa voi olla todenäköisemmin myös keltarauhashormonin aiheuttamaa. Nyt on siis elettävä viikko jännityksessä kunnes kierto on jälleen lopuillaan.

kuva: weheartit.com

torstai 28. marraskuuta 2013

Olet mitä syöt

En ole koskaan ollut hyvä syömään tai pitänyt ruuasta. En ole siis kulinaristi, joka nauttii makujen maailmasta erilaisten herkkuruokien äärellä. Syöminen on ollut aina se välttämätön paha, tapa pysyä hengissä ja terveenä, myös suuri stressin aiheuttaja.

Siitä kuinka hyvin söin lapsena, en ole varma, olinko nirso vai kaikkiruokainen. Pienikokoinen olen kuitenkin ollut aina, esimerkiksi siskooni verrattuna. Muistan ala- ja yläasteella sotkeneeni lautasen huoneessani ruualla, jonka jälkeen sulloin ruuan pieneen pussiin ja tiputin roskikseen ulos. Näin kotona luultiin, että söin kun tiskiä kuitenkin kertyi. Koulussa en syönyt, join yleensä koulupäivän aikana litran mehua, jottei verensokeri laskisi liikaa.

Aikuisiällä kriisit ja henkinen paha olo on purkautunut syömättömyytenä. Esimerkiksi erotilanteessa laihduin 10kiloa, ihan vain siksi että lopetin syömisen. En pystynyt syömään. 22-vuotiaana painoin 43kiloa, se oli 12kiloa vähemmän kun vuosi tätä ennen. Nyt olen muutaman kilon saanut takaisin.

Edelleen kadehdin ruuasta nauttivia ihmisiä, hyvällä omallatunnolla syöjiä. Itse mietin kuinka paljon olen syönyt tai tulen syömään päivän aikana, hahmotan jopa suurinpiirtein kalorimäärät, tahtomattani. Raskausaikana pakotin itseni syömään, pahoinvointi tuli aina silloin kun edellisestä välipalasta oli yli tunti aikaa. Mukana kulki jatkuvasti hedelmiä, pastilleja, piirakoita ja muita välipaloja. Raskausaikana söin ensimmäistä kertaa vuosiin oikein, riittävästi ja terveellisesti. Ehkä silloin siihen oli niin tärkeä syy, että se peittosi jopa alitajuntaan juurtuneen vääristyneen suhteeni ruokaan. Keskenmenon jälkeen lopetin syömisen jälleen, oltiin taas alkupisteessä.

Nyt lääkärin määräyksestä ruokavalion on oltava monipuolinen ja energiamäärän riittävä. Pakko syödä, että kroppa toimii ja samalla hormonitoiminta pysyy normaalina. Alipaino on tällä hetkellä enää ainoa selittävä tekiä tässä "lapsettomuudessa". Olen alkanut syömään aamuisin aamupalan, töihin mukaan otan välipaloja ja koitan syödä ravitsevan lounaan, kotiin päästyä syön päivällisen ja yritän vielä ahdata itseeni jonkin sortin iltapalan ennen nukkumaan menoa. Kahvin juonti on jäänyt ja tilalle tullut tee, vettä koitan juoda paljon. Myöskin tupakoinnin lopettaminen on onneksi parantanut ruokahalua. Nyt alkaa todellinen taistelu; kumpi on vahvempi, alitajunta, joka laskee kaloreita, vai järki joka tietää että terveellisemmällä syömisellä plussa raskaustestiin voi tulla todennäköisemmin.. Uuta on myös miten paljon kulutan rahaa ruokaostoksiin nyt, verrattuna entiseen. Olen myös hieman hurahtanut supefoodeihin..




keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Lääkärin tuomio

Tänään aamulla astelin sisälle naistentautienpolille, se oli jo tuttua. Jännitti kuitenkin minkälainen tuomio tällä kertaa lankeisi, toimivatko munasarjat, miltä kohdun limakalvo näyttää, oliko kysta entisellään..

No mitään tuomiota ei tullutkaan. Kaikki näytti siltä miltä pitää. Molemmissa munasarjoissa kypsyi useita munarakkuloita, kohdun limakalvo oli juuri sen kokoinen kun tässä kohtaa kiertoa kuuluukin. Kysta oli entisellä paikallaan entisen kokoisena. Sitä lukuunottamatta mitään vikaa tai poikkeavaa ei ole. "Vaihdekuukauteni" ovat parantuneet ja hormonitoiminta normalisoitunut.

Keltarauhashormonin syömisen saa nyt kolmen kuukauden jälkeen lopettaa ja jatkaa raskauden yrittämistä luomusti. Kun se kerran on tapahtunut ilman apukeinoja, se luultavasti tapahtuu uudestaan. Se milloin tulen raskaaksi, on mysteeri. Esteitä sille ei kuitenkaan ole selitettävissä. Ainoa mitä lääkäri pystyi suosittelemaan tässä vaiheessa oli painonnousu, siitä on keskusteltu ennenkin.

Hyvin hämmentyneenä odotan alkaako uusi kierto reilun viikon päästä vai ei. Kontrolli polilla (kystan vuoksi) on maaliskuussa, olenkohan silloin jo raskaana?

kuva: weheartit.com



maanantai 25. marraskuuta 2013

Tunteiden tungos

Lapsettomana eläessä ja etenkin keskenmenon jälkeen olen joutunut käymään erilaisia tunteita läpi. Suru taisi olla ensimmäinen, sitä seurasi loputtomalta tuntuva epätoivo, pettymys ja lopulta viha. Viha muuttui ajan kanssa katkeruudeksi. Nyt kun tässä on tunnemyrskystä toiseen rämmitty noin puoli vuotta, on katkeruuskin muuttanut muotoaan. Enää ei itketä, enää en tunne vihaa, oikeastaan päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on epäreiluus.

Mikä tässä sitten tuntuu niin epäreilulta? Oikeastaan kaikki. Se, että me edelleen yritetään saada omaa lasta lähes puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Se, että sisälläni kasvanut sikiö kuoli. Se, että munasarjassani kasvava kysta kipuilee. Se, että elimistöni ei toimi niin kuin pitäisi, ja minun on vaikea sen vuoksi tulla raskaaksi. Se, että onnistunut raskausaika ja vauva-arki suodaan toisille, mutta toiset joutuvat sitä odottamaan vuosia. Se, että meidän lapsemme laskettu aika ei olekaan jouluna, että meillä ei olekaan pian vauvaa. Se, että meidän rakentamamme tulevaisuuden suunnitelmat saavat odottaa. Ja ennen kaikkea se, että keskenmeno aiheutti pelon, joka ei koskaan häviä mielestä.

Mutta, kuten aiemmin täällä kirjoitin, koen että kaikkiin näihin tunteisiin on oikeus. En aio hävetä näitä tunteita, saatika piilotella niitä. Kaiken lisäksi nämä tunteet tulevat ja menevät aaltoillen, välillä ne jopa unohtuvat kokonaan. Välillä olen kovinkin onnellinen kaikesta huolimatta.

kuva: weheartit.com

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Primolut-päivä

Jaahas, taas se tuli, kiertopäivä 16 nimittäin. Eli aika heittää ensimmäinen tabletti primolut nor- keltarauhashormonia huiviin. Nyt on kolmas kierto, missä keltarauhashormonivalmiste on mukana, eikä tunnu enää missään.

Mulle ehdotettiin jo viime keväällä keltarauhashormonin aloittamista pitkien kiertojen tasaamiseksi. Kuitenkin pian plussasin, enkä kerinnyt primolutia aloittaa. Nyt keskenmenon jälkeen se nousi jälleen puheen aiheeksi. Tällä kertaa lääkäri pelotteli kuitenkin hurjilla sivuvaikutuksilla, minkä vuoksi lääkkeen aloittamista olisi harkittava tarkkaan. Oikeastaan annettiin vaihtoehdoiksi lähinnä kärsiä epätasaista kuukautiskiertoa tai hirveetä aknee, päänsärkyä, raivokohtauksia ja turvotusta. Hmmm.. no en valinnut jälkimmäistä "sivuvaikutuslistaa". Kuitenkin kun kaikenmaailman välivuodot ja pitkät kierrot alkoivat raastaa hermojani, naistentautienpolilta lämpimästi suositeltiin hormoonin aloittamista, ja niin minä tein. No, entäs ne kauhistuttavat sivuvaikutukset? Tuliko minusta aknenaamainen turvonnut raivohirviö? Ei tullut. Ensimmäisinä päivinä sain päänsärkyä, mutta se helpotti äkkiä. Turvotusta joo vatsanseudulla, mutta ei mitään kovin ihmeellistä sellaista, ja moniahan turvottaa muutenkin loppukierrosta ennen menkkoja. Ja siinä se, en ole huomannut sen kummempaa vaikutusta mielialaan, ihoon tai muutenkaan yhtään mihinkään niin, että se haittaisi jokapäiväistä elämää.

Ny siist vaan hormoonit naamariin ja odottelemaan kauhunsekaisin tuntein ylihuomista polikäyntiä!


perjantai 22. marraskuuta 2013

Miehet ja vauvakuume

Kaveripiirini koostuu pääosin nuorista miehistä. No, kun näiden miesten kanssa olen kasvanut niin vuosien varrella yhdelläkään ei ole ollut vauvakuume, päinvastoin. Jokaisen tuntemani miehen pahin painajainen on panna nainen paksuksi, ja joskus kun näin on tapahtunut homma on hoidettu, eli maksettu puolet poliklinikkamaksusta abortin jälkeen. Myös edellisessä suhteessani yritin tivata mitä mies tekisi ja mitä mieltä olisi jos ilmoittaisin haluavani lapsen, mitään erityisen tarkkaa tai ainakaan positiivissävyistä vastausta en sillon saanut. Se olisi ollut enemmän harmittava vahinko kuin iloinen yllätys. No onneksi tyydyin aikanaan siihen vastaukseen.

Kun nykyisen kumppanini kanssa suhde vakiintui jäi ehkäisy äkkiä pois, miehen aloitteesta. Päätimme että lapsi olisi hurja mutta silti mahdottoman iloinen elämänmuutos. Mies vei perheenperustamispuheillaan minulta jalat alta ja imaisi minut mukaan vauvakuumeiluun. Keskenmenon jälkeen luulin, että ilo ja into perheenperustamiseen laantuisi ja vauvakuume miehen osalta hiipuisi. Kokemushan oli rankka, hän menetti omien sanojensa mukaan lapsensa ja niinhän siinä todella tapahtui. Hän jopa ehdotti ehkäisyn käyttöönottoa, no sitä ei koskaan tapahtunut. Mutta perheen perustamisesta ei enää puhuttu ääneen, ei ennen eilisiltaa.

Miehen passiivisuus vauvakuumeilussa sai todella eilen uuden käänteen. Hän sanoi seksin jälkeen, että eikös nyt ole todennäköisin aika ovulaatiolle. Olin yllättynyt, hän oli perillä kierrostani ja mitä siinä saattaa tapahtua. Hän alkoi hymyssä suin pohtia, olikohan mahtanut juuri saada uutta elämää aikaan. Minä puolestani toppuuttelin, sanoin että ovulaatio ei ole varmaa ja raskaaksi tuleminen ei ole helppoa, että on turha innostua. Tähän pessimistiseen kommenttiini sain kuitenkin parhaan mahdollisen vastauksen kumppaniltani "Mitä sitten? Olen jo kerran onnistunut saamaan sut raskaaksi, niin kyllä se voi tapahtua uudelleen!".

Täällä odotellaan nyt yhdessä kierron loppuvaihetta, kahta tai yhtä viivaa, mutta jokatapauksessa pitkästä aikaa on ihana huomata, että raskautuminen ei ole vain minun projektini, me ollaan tässä oikeesti yhdessä, edelleen kaiken jälkeen.

kuva: weheartit.com

torstai 21. marraskuuta 2013

Rooleissa

Äitiyshän on rooli. Myös ihminen, joka ei ole ollut raskaana tai synnyttänyt voi olla äiti. Adoptioiden, sijaisvanhemmuuksien yms. kautta ihminen voi saada äidin roolin. Luultavasti tämä rooli on, jossain jokaisen naisen dna:ssa. Tulisiko minusta hyvä äiti? Ainakaan rakkautta ei puuttuisi. Minä rakastin omaa pikkuistani silloin kun se kasvoi vatsassani. Silittelin vatsaani, hymyilin ja rakastin. Olin jo omaksunut osan äityiden roolista, saanut kokea äidillistä rakkautta tulevaan lapseeni, on ollut kova työ luopua siitä roolista.

Tänään sain kuitenkin olla lasten seurassa, tädin roolissa tosin. Seitsemän vanhan ja puolivuotiaan kanssa touhua riitti. Mutta kyllä lapsen hymy, elämänilo ja innostus saa hymyilemään. Saa todella jopa minut onnelliseksi, tämän epätoivon ja kyynisyyden keskellä. Jollainlailla se ehkä valaa toivoa, siitä että ehkä jonain päivänä saan elää äidin roolissa. Ja jos niin käy, olen siitä roolistani ylpeä ja ennen kaikkea kiitollinen.

Tällä hetkellä keskityn rooliini avovaimona, ystävänä, siskona ja kahden ihanan tytön tätinä. Sen on tällä hetkellä riitettävä. Ja kyllähän nämäkin roolit ovat tärkeitä ja rakkautta täynnä.


kuva: weheartit.com

tiistai 19. marraskuuta 2013

Puoliväli

Kierron puoliväli on käsillä. Se tapahtuuko ovulaatio nyt, onko se jo tapahtunut tai tapahtuuko sitä lainkaan on ja sää jäädäkin mysteeriksi. Ovulaatiotesteihin en ole lupaukseni pitäen sortunut. Myöskään tuntemuksista on vaikea päätellä mitään. Vasenta puolta vatsasta vihloo, nipistelee ja juilii muutenkin, johtuen luultavasti siellä möllöttävästä kystasta. Koskaan en ole myöskään ollut hyvä erottamaan ruuansulatatusvaivoja naistenvaivoista. Joten, kuka tietää mikä johtuu mistäkin.

Vaikka en olekkaan jaksanut stressata ovulaatiosta, tai oikeastaan koko kierrosta niin pieni katkeruuden kyynel kuitenkin pääsi taas vierähtämään niihin liittyen. Tuttavapariskuntamme sai lapsen, minulla ja tällä naisella oli vain muutama viikko eroa lasketuissa ajoissa, hän tiesi raskaudestani ja ehdittiin jo vähän miettiä että tullaankohan nököttämään hiekkalaatikolla vieretysten muksujen kanssa. No, hänellä on nyt perhe, pieni tuhiseva vauva sylissä, minulla pelkkä jomottava kysta vasemmassa munasarjassa. Jep, väkisinkin tuntuu siltä että onko tää nyt reilua. Vaikka tiedän, että heistä saattaa tulla onnelliset vanhemmat, hyvä perhe ja kaikkea muuta, silti tiedän että parisuhde, elämäntilanne ja menneisyys ei ole ollut paras mahdollinen lapsen hankkimiselle (ja raskaushan oli tottakai vahinko). No mikä minä olen heitä arvostelemaan, eikä se onni ole minulta pois, mutta silti se sattuu. Se sattuu sellaisella tavalla, että siihen kipuun ei mikään auta. Ei ehkä edes aika. Ehkä se tunne täytyy vain hyväksyä, ja sen kanssa elää.

kuva: weheartit.com

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kertomisesta

Oon käsittänyt, että monelle niistä jotka lasta yrittävät ja ovat pitkään yrittäneet on vaikea puhua siitä muille. Se on ehkä syynä siihen miksi anonyyminä kirjoittavien lapsettomuus- ja yritysblogeja on niin kovasti.

Me ei puhuttu yrityksestä mitään, äitini kyllä tiesi, että e-pillerit on jääneet pois. Samoin muutama kaverini ja kauhistelivatkin "tuutko sä nyt raskaaksi". No kun sitä raskautta ei ollut tapahtunut puoleen vuoteen pillereiden poisjäännin jälkeen taisin vastata "No, en oo ainakaan tähän mennessä tullut". Mutta se vauvakuume, se oli ihan meidän kahden välinen juttu.

Kun sitten plussasin, en aluksi kertonut kenellekkään. Lopulta kun digitesti näytti raskaana 3+ kerroin parhaalle kaverilleni. Varhaisultran jälkeen viikoilla 6+2 kerrottiin molempien vanhemmille. Siskolleni kerroin myös, ja muutamalle kaverille. Kun pahoinvointi alkoi yhtäkkiä raskausviikolla seitsemän oli työkavereidenkin aika tietää, miksi olin välillä poissa töistä ja miksi tarvitsin lepotaukoja vähän väliä. Se oli huojentavaa kun ei tarvinnut salailla oikeastaan keneltäkään.

Kun keskenmeno tapahtui äiti oli ensimmäinen kenelle soitin, hän piti huolen siitä, että muutkin saivat tietää, ei minusta ollut suru-uutisen viejäksi. Pian kaikki ne, jotka tiesivät raskaudestani kuulivat uutisen. Ja hyvä niin. Sain tukea niin paljon kun olisin halunnut, ymmärrystä ja sympatiaa. Huomasin miten paljon onkin ihmisiä, jotka välittivät.

Nyt kun keskenmenosta on liki puolivuotta ja uutta raskautta ei kuulu, olen osalle kertonut syyn. Pienessä työporukassa tiedämme toistemme asiat ja olen avoimesti kertonut ravaamisestani naistentautien polilla, jokainen on ymmärtänyt ja toivonut meille parasta. Äiti on ollut suuri tuki tässä kaikessa myös, kyselee kuulumisia ja tuntuu olevan melkein yhtä perillä kuukautiskierrostani kun minä itse. Kavereiden kesken asiasta ei juurikaan puhuta, eikä tarvitsekkaan. Riittää että muutamat ihmiset ovat tukenani ja tilanteen tasalla. Koska olen kaveriporukassani ainoa tällaista elämäntilannetta (lue: perheenperustamista) elävä ei se ole siis suosituin puheenaihe muutenkaan. Ja se on hyväpuoli myös, että kavereideni seurassa saan aina muuta ajateltavaa, mikä on todella tärkeää.

 Ymmärrän kertomisen vaikeuden ja sen että luottamus toiseen ihmiseen pitää olla näissä asioissa suuri. Jokainen tekee omat ratkaisunsa kertomisen suhteen niin yritys kun sitten odotusaikanakin. Itse koen olevani onnekas kun omaan tukiverkoston, johon voin luottaa näinkin arkaluontoisissa asioissa.


kuva: weheartit.com

perjantai 15. marraskuuta 2013

Mun suru on suurempi kun sun suru

Voiko surua vertailla? Voiko jonkun suru olla suurempi kuin toisen? Kun sain keskenmenoni keväällä viikolla 11+0 tunsin niin suurta surua, että se oli itselleni uutta. Se oli tukahduttavaa ja ylitsepääsemättömältä tuntuvaa surua, niin suurta etten osannut tehdä sille mitään, laittaa sitä mihinkään.

Mietin silloin, että se suru ei olisi ollut niin suuri jos keskenmeno olisi tullut aiemmin, esimerkiksi ihan ensimmäisillä raskausviikoillani, ennen pahoinvoinnin alkamista raskausviikolla seitsemän, ennen ensimmäistä neuvolaa jne. Mietin myös, että suru olisi ollut pienempi jos keskenmeno olisi ollut spontaani, tapahtunut itsellään, ei sairaalassa lääkkeiden avulla niin, että jouduin elämään useita päiviä kuollut lapsen alku sisälläni. Katkeruudessani olin myös sitä mieltä, että siskoni kokema keskenmeno ei ollut niin surullinen tapahtuma kuin omani. Hänellähän oli jo yksi lapsi, ja keskenmenokin tapahtui hyvin alussa, spontaanisti kotona.

Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että ei surua voi vertailla. Eikä etenkään keskenmenon aiheuttamaa surua. Se on varmasti yhtä kamalaa kokemuksena oli kyseessä sitten ensimmäinen tai kymmenes raskaus. Oli raskaus ollut vain kaksi viivaa testissä tai ultrassa tavattu sikiö, menetys on tapahtunut molemmissa.

Kun kesällä surin keskenmenoani, tunsin välillä vihaa ihmisten valittaessa "turhanpäiväisyyksistä". Sosiaalinen media ja kaveriporukan puheet ovat täynnä valittamista. Kuka valittaa työstressistä, kuka flunssasta ja kuka huonosti nukutuista yöunista, jotain vain vitutti kun sataa vettä. Minusta tuntui, että minä olin ainoa kenellä oli oikeus valittaa. Minulla oli oikea kriisi ja todellinen suru. Tässäkin käsitykseni on muuttunut nyt ajan kanssa. Suru, murhe ja tunteet ovat aika ja tapahtumasidonnaisia asioita. Jokin pieneksi kuvittelemamme asia voi tuntua maailman lopulta tietyssä kohtaa elämää. Ja jos ei ole kokemusta suurten kriisien kohtaamisessa, suhtautuu pienempiin vastoinkäymisiin vakavammin. Lisäksi meistä jokainen kokee surun eri tavalla, ottaa sen erilailla vastaan. Kaikki eivät ole niin vahvoja, monet tarvitsevat enemmän aikaa suremiseen.

Sen olen oppinut, että oli surun aihe mikä hyvänsä, siihen on oikeus. Meillä on oikeus negatiivisiin tunteisiimme siinä missä positiivisiinkin. Jos kukaan ei vähättele iloa ja onnea, ei ole oikeutta myöskään vähätellä surua ja murhetta. Eli muistakaa pitää kynsin ja hampain kiinni oikeudestanne tunteisiinne!




torstai 14. marraskuuta 2013

Elämäntavoista

Mikä ikinä onkin syynä siihen, että en ole sitä onnekasta helposti raskautuvaa sorttia, kuka tietää. Nyt kuitenkin olen yrittänyt kaikin keinoin auttaa kroppaa pysymään terveenä, ja antamaan parhaat edellytykset hormonitoiminnan tasoittumiselle. Tässä asioita, joita olen pohtinut ja kiinnittänyt huomiota.

1. Tupakointi
Tupakoinninhan lopetin heti kun plussa keväällä ilmestyi tikkuun. No, kun raskaus meni kesken ja mieli murtui, tuntui ettei millään ollut mitään väliä. Niinpä marssin ostamaan tutun askin Marlboroa. Tänä syksynä kuitenkin lopetin tupakoinnin kuin seinään, samoin teki mieheni. Nyt ollaan oltu sauhuttelematta toista kuukautta, mahtaakohan olla apua vauvatehtailussa?

2. Vitamiinit ja lisäravinteet
Ennen ensimmäistä plussaa näitä ei ollut käytössä. Multivitan raskausvitamiinia aloin popsimaan plussan tultua. No sekin jäi keskenmenon jälkeen. Nykyään pillerikaartiin kuuluu seuraavat: Foolihappo ja Gelee royale. Tämän lisäksi olen koittanut vetää maca-jauhetta muutaman viikon kuureina, sen karseasta mausta huolimatta.

3. Syöminen
Vanhana syömishäiriöisenä tämä on haastavinta. Ruokailu on aina ollut mulle ongelma (tästä voin kirjottaa myöhemmin ihan oman sepustuksensa). Kuten raskauden aikana, niin nyt aktiivisessa yrityksessäkin olen päättänyt syödä hyvin ja paljon ja ennen kaikkea terveellisesti, vaikka sitten väkisin. Lääkärinikin määräsi muutaman kilon painon nousun, tai ainakin sen yrityksen. Alipainolukemissa ollaan kuitenkin edelleen.

4. Uni
Nukkumisessa olen aina ollut hyvä. Tätäkin taitoa kuitenkin haittaa toisinaan stressi, se perkele mikä tekee yöunista katkonaisen. Mutta riittävä yöuni tuntuu tärkeältä jaksamisen kannalta.

5. Rentoutuminen
Tässä olen huono. Stressaamisessa olen sen sijaan maailman paras. Juttelin kuitenkin tästä aiheesta fysioterapeuttini kanssa ja päätettiin että nyt satsataan stressin poistoon. Tidossa siis rentouttavaa hierontaa, ehkä jopa kokeillaan akupunktiota ja vyöhyketerapiaa.

6. Hyvä karma
Vaikka tämmöisiin en aina uskokkaan, mutta miksi ei. Tee hyvää muille, niin saat itsekkin hyvää. Olen ihan tietoisesti yrittänyt toteuttaa tätä päivittäisissä valinnoissani, olla vähemmän itsekäs.

Tähän listaan voi tietysti lisätä paljon muitakin asioita. Tietysti myös alkoholin käyttö on vähentynyt, oikeastaan raskausaikana totuin tipattomaan elämään ja se tuntuu jatkuvan edelleen. Ehkä, tärkein haaste itselle on kuitenkin oman mieleni sokkeloiden avaaminen. Asian hyväksyminen ja seesteisen mielentilan saavuttaminen. Se voi olla mahdotonta mutta siihen pyrin. Pyrin pääsemään eroon katkeruudesta ja riittämättömyyden tunteesta. Pyrin olemaan onnellinen ja kiitollinen vaikka tietyt asiat elämästäni uupuvat.


kuva: weheartit.com

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Keskenmeno ja parisuhde

Meidän parisuhteen kulta-aikaa oli mun raskausaika, ne pari onnen täyteistä kuukautta. Me oltiin toivottu lasta 10kuukautta, yritetty ensin leikkimielisesti "iiik apua, ei oo ehkäsyä, nyt me saadaan vauva!", sitten kun se ei niin vain käynytkään asia unohtui vaikka sitä molemmat toivoikin. Kun keväällä sitten ihmettelin miehelle ääneen iltaista vatsan turvotusta, hän tokaisi mulle "sä oot paksuna". Ja seuraavana aamuna jätinkin hänelle positiivisen testin kirjelappusen kera pöydälle lähdettyäni töihin. Mä muistan miten tärkeäksi itseni tunsin kasvattaessa uutta elämää sisälläni, kun mies silitteli mun vatsaa, kun mä tunsin itseni jopa seksikkäämmäksi kuin ennen sen pienen pömppövatsani ja kasvaneiden rintojeni kanssa. Me oltiin niin onnellisia, täynnä jännitystä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Me oltiin jo ihan perhe.

Se kamala perjantaiaamu kun saavuin ultrasta musertavien uutsiten kanssa muutti kaiken, se muutti meidän parisuhteen, meidän tulevaisuuden ja meidän naiiviuden. Itse olin ihmisraunio, mies itki myös, mutta oli kuitenkin se osapuoli joka piti meidät molemmat pystyssä. Se raahasi mua ulos, aurinkoon puistoon makaamaan, avasi pimmennysverhot ja pakotti mut syömään. Se yritti näyttää, että elämä jatkuu. Kun palasin töihin ja pakotin myös itseni elämään elämää eteenpäin, niin oli miehen vuoro käpertyä itseensä ja ajatuksiinsa. Me molemmat surtiin tavallamme. Ja mä tavallaan suren vieläkin, hiljaa itsekseni, mutta en tiedä miten mies suree enää nyt, kun kaikesta on viisi kuukautta aikaa. Onko se hyväksynyt sen, että me ei saadakkaan lasta, en tiedä. Me ei enää puhuta aiheesta mitään, se on helpompaa niin. Se säästää kyyneliä, meidän luurangot on nyt laitettu kaappeihin, ja ne saa pysyä siellä.

Sen kuitenkin voin sanoa, että koskaan ei olla riidelty niin paljoa kun keskenmenon jälkeen, ja koskaan ei olla oltu niin rakastuneita toisiimme ja elämään kun raskausaikana oltiin. En tiedä miten uusi raskaus muuttaisi meitä, mutta tiedän että se ei tule tuntumaan samalta kuin ensimmäinen. Me ei koskaan saada takaisin sitä taianomaista tunnetta ja suhdetta toisiimme kun minkä mun huhtikuinen positiivinen raskaustesti sai aikaan. Se on surullista. Toivoin niin että kaikki olisi voinut päättyä toisin.


tiistai 12. marraskuuta 2013

Vaihdekuukaudet

Puhuin tänään naistentautien poliklinikan lääkärin kanssa puhelimessa. Aiemmin ongelmanani keskenmenon jälkeen olivat epäsäännölliset ja pitkät kierrot, sekä epämääräiset välivuodot ja kivut. Syyskuussa niistä tarpeeksi kärsittyäni lääkäri totesi että keskenmeno, tai ehkäpä vasta sen "hoitoon" käyetty kohdun lääkkeellinen tyhjennys johti siihen että kuukautiskierto ja koko hormoonitoiminta meni suoraan sanottuna päin persettä. No keltarauhahormoni, primolut nor kiertopäivästä 16 kymmenen päivää eteenpäin tasoitti kierron noin kolmeenkymmeneen päivään. Noh... tässäkin eteen nyt kahden kierron jälkeen tuli ongelma. Nimittäin nämä kahdet Primolutin avulla tulleet kuukautiset ovat olleet kaikkea muuta kuin kuukautiseni yleensä. Ei ole tietoakaan kuukautiskivuista, ja mikä hulluinta vuoto kestää noin vuorokauden ja sen aikana riittää yksi pikkuhousunsuoja. Eli, eipä tämäkään normaalilta kuulosta.

Lääkäri oli sitä mieltä että aihetta kontrolliin on. Hän muotoili asian niin että kohdussa ei ole sen enempää vuodettavaa. Eli toisin sanoen kohdun limakalvo ei ole kovinkaan kummoinen. Mikä tarkoittaa sitä että raskautuminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Mitä luultavammin keltarauhashormonin lisäksi tarvitsen estrogenia. Jep, samaa tavaraa mitä keski-ikäiset työkaverini kertovat napsivansa vaihdevuosivaivoihinsa. Minä 24-vuotias nainen syön siis mitä luultavimmin pian kahta hormonia purkista, mitä tämä perkeleen kroppa jostain syystä kieltäytyy tuottamasta.

Lisäksi vasemmasta munasarjasta löytynyt kysta on kipuillut. Kaikki tuntuu olevan solmussa jatkuvasti tässä vauvanteko projektissa. Se raukka kuka erehtyy kysymään minulta "millos meinaatte perheenlisäystä hankkia" saa luultavimmin kuulla kunniansa. Toivotaan, että tältä varmasti kaikille kiusalliselta tilanteelta vältytään, nimittäin itseni tuntien silloin en osaa pitää suutani kiinni. EI TÄMÄ OLE JUMALAUTA MEINAAMISESTA KIINNI!

kuva: weheartit.com

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isänpäivä

Tänään on isänpäivä. Olisin halunnut että se olisi ollut miehelleni erilainen tänä vuonna, että olisin voinut onnitella häntä, hän olisi voinut asettaa kätensä kasvaneelle vatsalleni ja tuntea ehkä muutamat elämää täynnä olevat potkut, ensimmäiset isänpäiväterveisensä. Näin ei ole. Ei lainkaan.

Tänään olin ystävien ympäröimänä juhlassa pienelle tyttövauvalle, kuka kastettiin. Tunsin itseni tyhjäksi, ja kateus nosti päätään onnelisia vanhempia katsellessa, etenkin onnellista isää, pieni tytär sylissään, molemmat onnea täynnä. Tuntuu väärältä ettei sitä suotu meille, minun miehelleni.

Koska mieheni nyt ei olekkaan isä, mietin myös että minäkään en ole äiti millään lailla, mutta sain kuitenkin maistaa alkumetrien palat äitiydestä, minulla oli lapsen alku jota kasvattelin sisälläni parhaani mukaan. Mutta se ei tee minusta äitiä, mutta se erottaa silti minut niistä ihmisistä ketkä eivät ole olleet raskaana. "24-vuotias nainen, G1 P0." lukee potilaskertomuksessani. Yksi raskaus, nolla synnytystä.. niin. jollain lailla siis väliinputoaja. Raskaus ilman synnytystä, ilman lasta.

Toivon kuitenkin koko sydämestäni että tästä isänpäivän haikeasta tunnelmasta huolimatta mieheni jonain vuonna pääsisi juhlimaan tätä päivää, ylpeänä isänä. Niinkuin toivon itsekin vielä nauttivani äitienpäivästä äitinä, enkä enää väliinputoajana melkein-äitinä.


perjantai 8. marraskuuta 2013

Uusi kierto

Tänään alkoi uusi kuukautiskierto, pettyneenä mutta en niinkään yllättyneenä otin sen vastaan. Tämä kierto on viimeinen mahdollisuus saada positiivinen raskaustesti ennen "laskettua aikaa". Joulun tunnelma taitaa olla meillä tänä vuonna erilainen kuin ennen, surullinen, tai ainakin haikea. Meillä ei tule olemaan jouluvauvaa.

Toisaalta kaikenlaisia lapsettomuus ja vauvahaave blogeja lukiessa on tullut sellainen tunne, että en minä edes sitä plussaa toivo niinkuin nuo muut. Mitä minä sillä teen? Minä sain sen jo, ja kuinkas kävi, surua ja murhetta vain enemmän kuin ennen. Jep, täällä ei toivota plussaa, täällä toivotaan onnistunutta raskausaikaa. Plussa on vasta ensimmäinen askel, ja sen jälkeen se helvetti varmaan kauhukuvineen ja pelkoineen vasta valloille pääseekin. Tämä on väärin, ensimmäinen kokemukseni raskaudesta oli jotain ihan muuta kuin sen pitäisi, sen takia en enää koskaan voi nauttia raskaudesta, se on varmaa. Mikäli uudelleen jossain vaiheessa tulen raskaaksi, tulee se olemaan kaikkea muuta kuin nauttimista. Se katkeroittaa.

Näissä tunnelmissa nyt kuitenkin kohti uutta kiertoa, ovulaatiotesteihin en sorru. Eivät ne sitä vauvaa meille tuo, ja aivan tarpeeksi olen testeihin rahojani laittanut. Tässä kierrossa voisin sijoittaa rentoutumiseen, esimerkiksi hyvään ruokaan ja jo siihen kauan unelmoimaani vyöhyketerapiaan...

kuva: weheartit.com

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Negatiivista

Nopealla silmäyksellä tänään tehty testi on negatiivinen.. en ole uskaltanut katsoa sitä uudelleen. Menkkojen pitäisi alkaa minä hetkenä hyvänsä. Uusi kierto, uusi alku. Kontrolli polilla on vasta tammikuussa, mitä jos en edes ovuloi, onko tässä ylipäätään mitään järkeä? Mun laskettuun aikaan ei olisi enää kuin noin kuusi viikkoa. Epäreiluus ja katkeruus nostaa päätään, miksei minusta tullutkaan äitiä?

kuva: weheart.it.com

tiistai 5. marraskuuta 2013

Sairas syksy

Keskenmenon jälkeen mulla meni yli kuusi viikkoa ennen kuin ensimmäiset menkat alkoi, ja ne sitten kestivätkin kaksi viikkoa, enemmän ja vähemmän. Kuukautiskierto ei kuitenkaan vielä syyskuun puoleen väliin mennessäkään ollut palautunut normaaliksi.. tiputteluvuotoa, välivuotoa, tuhrua, millon mitäkin. Syyskuun puolenvälin jälkeen mulle iski kuin salama kirkkaalta taivaalta kammottava vatsakipu oikealle puolelle alavatsaa, hakeuduin päivystykseen, kipu loppui lääkkeiden avulla ja kotiuduin kourassani lähete naistentautien polille. Löydöksenä oli ilmeisimmin puhjennut kysta oikealla, ja edelleen paikoillaan oleva kysta vasemmalla munasarjassa, vatsaonteloon oli vuotanut nestettä. Kohdun limakalvo oli ohut. Lääkäri ilmoitti että mitä ilmeisimmin mun hormonitoiminta oli todella sekaisin. Kierrot ovat pitkiä, välivuotoja esiintyy ja kuukautiset venyvät jopa kaksiviikkoisiksi. Lääkityksenä keltarauhashormoni kierron viimeisiksi kymmeneksi päiväksi. Mitä luultavimmin ovulaatiota, niinkuin ei mitään muutakaan ilman tätä kierron tasapainottamista tapahtuisi. Kerroin kuitenkin että olin plussannut keväällä vasta kiertopäivänä 47 (tätä viikko ennen testi oli negatiivinen) eli ovulaatio ja hedelmöittyminen oli tapahtunut pitkästä kierrosta huolimatta. Niin.. oliko se ihme, kuka tietää.

Nyt näitä ihmepillereitä on popsittu kahden kierron verran, tälläkin hetkellä odottelen vuodon alkamista. Mutta alkaako se? Eilen aamulla nimittäin sain viivanpaikan tai mielikuvitushaamun raskaustestiin. Ajatus raskautumisesta tuntuu absurdilta, mahdottomalta. Enhän mä kuitenkaan mitään lapsettomuus-tuomiota ole saanut, lähinnä antanut sen itselleni.

Kaikki tuo lääkärissä ravaaminen, sorkittavana oleminen ja sen tosiasian kuuleminen että mun, 24-vuotiaan naisen kroppa ei toimi on ollut kolaus itsetunnolle. On vaikea ymmärtää miksi biologisesti luonnollisimmat asiat, kuten kuukautiskierto ja hedelmöittyminen ei onnistu. Mulla ei ole ylipainoa (päin vastoin), en tupakoi, olen aktiivinen ja nuori. Ja silti mun mä vedän hormooneja purkista! Se käy todellisella hyökkäyksellä niin naisellisuuden kun seksikkyydenkin päälle. Olenko mä naisena epäonnistunut?

Kaikista ajatuksista huolimatta tilasin raskaustestejä. Nyt jännitän alkaako vuoto ennen kuin testit kolahtavat postiluukusta, vai onko mahdollista että kaikista epäilyksistä huolimatta nyt olis tärpännyt. Katsotaan.

Loppuun vielä linkki huippuun arvontaan 

kuva: weheartit.com

Alkusanat

Nyt on marraskuu. Noin viisi kuukautta sitten oli päivä, jolloin astelin äitiysneuvolan ovista sisään, vatsa hieman ujosti pömpöttäen. Oli kaunis kesäaamu. Raskausviikkoja oli kasassa jo 11+2 eli kolmatta kuuta elettiin jo pitkällä. Aamu oli vaikea, voin pahoin, hampaiden harjaaminen yökötti, mutta se oli jo tuttua. Eniten kuitenkin jännitti, näkisin toista kertaa vatsassani kasvavan ihmeen, viimeksi olin nähnyt sen varhaisultrassa raskausviikolla 6. Silloin alkion sydämen syke näkyi, ja minä olin onnea täynnä.

Kun pääsin ultaushuoneeseen lyhyen keskustelun jälkeen hoitaja nosti paitani helmaa ja ultraäänikuvaus alkoi. Valkotaululle piirtyvässä kuvassa näin pienen ihmisen alun, pään, käden ja jalat. Juuri sellaisena kuin sen tuossa vaiheessa pitikin olla. Sitten kuulin sanat joita en ehkä koskaan unohda "Siinä hän on, mutta... valitettavasti sykettä ei nyt löydy". Sikiö oli menehtynyt luultavasti ainakin kokonsa mukaan juuri kaksi päivää kuvausta ennen, vastaten komeita viikkoja 11+0. Kyyneleet valuivat, kaikki se onni ja jännitys oli poissa. En saanut sanottua mitään. Äiti haki mut luokseen, sain soitettua sentään jollekkin. Siitä se poimi mut, neuvolan portailta itkemästä. Kun mä vihdoin sain puhuttua jotain, sanoin vaan "mun täytyy mennä kotiin". Miehelle kertominen tuntui kamalalta, koko automatkan mietin miten voisin muka romuttaa senkin unelman, millä sanoilla alkaisin. Todellisuudessa sanoja ei tarvittu, niitä ei edes tullut. Heti kotiin päästyä mä romahdin, itkin niin kauan että jossain vaiheessa pääsin hoiperreltua sänkyyn ja nukahdin. Kaikki oli hämärää. Mua pelotti. Mä silittelin mun mahaa ja sanoin hiljaa "ei ole mitään hätää".

Lääkkeellinen tyhjennys tehtiin sairaalassa seuraavalla viikolla, sen piti olla huojennuksen ja ilon päivä, mun piti poksua komeille raskausviikoille 12+0. Todellisuudessa sairaalassa mä synnytin lääkkeiden avulla aivan järkyttävissä kivuissa kuolleen sikiön. Ensin meni lapsivedet ja sitten tuli kaikki muu. Kotiin mä pääsin seitsemän pitkän tunnin jälkeen mieli ja kohtu tyhjänä. Toipuminen oli vaikeaa. Me oltiin yritetty raskautta 10 kuukautta, ja onnistuttu, mutta sitten kohtu yhtäkkiä olikin tyhjä. Vatsan turvotus hävisi, pahoinvointi hävisi. Mä silppusin neuvolakortit ja hävitin ne paperijäteastiaan. Vauvalle ostetun vaatteen ja lelun mä sulloin monen muovikassin sisään ja vein varaston perimmäiseen nurkkaan.

Nyt tästä kaikesta on liki puoli vuotta. Mun kohtu on edelleen tyhjä.