keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden viimeinen päivä

"Takana on ennen kaikkea vuosi selviytymistä. Kaiken jälkeen olen itsestäni ylpeä, seison omilla jaloillani, tunteiden läpi taistelleena, silti vahvana. En antaisi pois sekuntiakaan hetkinäni äitinä, raskaana olevana naisena. Olen ollut kiitollinen kaikesta, vaikkakin toisinaan niin vihainen."

Näin kirjoitin tasan vuosi sitten, viime vuoden viimeisenä päivänä. Nyt olo on hieman toinen. Mennyt vuosi on ollut kasvamista. Talven taistelin ajatusteni kanssa lapsettomuudesta ja oli kiire saada vihdoin uusi raskaus alulle. Söin vitamiineja ja lisäravinteita, kävin vyöhyketerapiassa ja ravasin lääkäreiden vastaanotolla. Lopulta saimme lähetteen lapsettomuusklinikalle. Keväällä mies löi jarrut pohjaan ja kertoi ettei ole enää valmis tekemään kanssani lasta. Hiljalleen vauvakuume vaipui ajatuksissa taka-alalle. Aurinko alkoi paistaa ja kesä alkoi. Päästin irti. Päästin irti keskenmenon aiheuttamasta tuskasta ja ahdistuksesta, päätin vihdoin elää. Nautittiin kesästä, suunnittelin ulkomaanmatkoja, päätin hakea kouluun seuraavana keväänä. Vihdoin tuli tunne, että on ihan hyvä olla juuri näin, että me riitetään nyt kaksin. Sitten se tapahtui, heinäkuun ensimmäisinä päivinä olinkin raskaana, raskaustesti oli vihdoin positiivinen. Keskenmenosta oli kulunut yli vuosi aikaa ja kun olin antanut itselleni anteeksi ja jättänyt asian taakseni, unohtanut pakkomielteisen raskaaksitulemisen halun olinkin tullut raskaaksi. Ja tässä me nyt olemme, raskausviikolla 30+0 uutta jännittävää vuotta odottaen. Tämä on ollut tärkeä vuosi ja olen siitä sanoin kuvaamattoman kiitollinen.



kuva: weheartit.com

lauantai 27. joulukuuta 2014

Onnellisia hetkiä

Olen hyvin tyytyväinen, että se syvä, odottamaton ja täysin uusi onnen tunne on pysynyt minussa koko raskauden ajan. Se on käsittämätön tunne, jollaista en ole kokenut kuin kerran aiemmin vain hetken aikaa, silloin kun viimeksi olin raskaana, kunnes en enää ollutkaan.

Se tunne nousee aina uusiin sfääreihin, jokaisen vatsassani tuntuvan potkun ja mukkasun myötä. Tunnen sen voimakkaana myös silloin kun katson kaunista vatsaani peilistä hymyilen, miten uskomattoman ihana se onkaan! Onnellisimmat hetket olen kuitenkin viime aikoina viettänyt kotisohvalla. Näitä hetkiä ovat ne kun mieheni silittää vatsaani, suukottaa sitä ja sanoo vauvalle jotakin. Tai kun hän laskee päänsä vatsalleni ja sulkee silmänsä. Kun katson häntä ja hänen onneaan en voi olla enää kiitollisempi tästä kaikesta, vihdoin me olemme tässä tilanteessa. Tuntuu, että nämä hetket ovat korvaamattoman arvokkaita.

Ehkä tämä raskaus on tuntunut näin ihanalta myös siksi, että en ole kärsinyt juurikaan mistään vaivoista. Turvotusta ei ole ainakaan vielä tullut, painoakin vain vajaa 4 kiloa. Olen edelleen energinen ja jaksan työpäivät, vaikka niiden jälkeen olenkin uupuneempi. Hemoglobiinikin on pysynyt hyvänä. Nukun hyvin, herään yleensä kerran wc:hen ja kylkeä käännän unissani, harvoin herään asentoa vaihtamaan. Selkäsäryt eivät ole vielä pahemmin vaivanneet ja supistustenkin määrä on vähentynyt huomattavasti. Kaikki on tähän asti sujunut todella hyvin ja meidän onnemme kasvaa päivä päivältä. Ja kuvitella nyt eletään jo 30. raskausviikkoa, miten nopeasti aika kuluukaan kun aluksi tuntui siltä, että se ihan matelee!

kuva: weheartit.com

maanantai 15. joulukuuta 2014

Kohti viimeistä kolmannesta

Huomenna alkaa uusi raskausviikko 28+0, tämä tarkoittaa sitä että raskauden viimeinen kolmannes pyörähtää käyntiin. Kaikki tämä tuntuu epätodelliselta, minäkö olen äiti ja me perhe ihan muutaman kuukauden kuluttua?! En vieläkään voi uskoa sitä todeksi.

Vatsa on kasvanut suuresti, olen sf-mitan osalta pompsahtanut kaavion keskikäyrältä yläkäyrälle. Tämä huima kasvu on tuntunut kiristävänä tunteena vatsan sivuilla, sekä tukalana olona ylävatsalla. Useat paidat kiristävät ja hankaavat, harva vaate istuu ylle. Edelleenkin olen ollut ostamatta äitiyspaitoja, jotenkin tuntuu että se olisi turhaa rahan tuhlausta, muutama kuukausi saa mennä omilla löysemmän mallisilla paidoilla. Raskausarvilta on tähän asti vältytty, olen kyllä öljynnyt vatsanahkaa ahkerasti.

Liikelaskentaa ei ole tarvinnut harrastaa, sillä vauva (saako sitä sanoa jo vauvaksi?) on kovin vilkas tapaus, edelleen. Aamulla herään potkuihin ja niitä tuntuu päivän aikana usein, myös liikkeessä. Iltaisin meno on kovinta kun rentoudun sohvalle tai sänkyyn. Yöllä kylkeä kääntäessä tai wc-reissulla pikkuinen ilmoittaa myös olevansa hereillä. Hyvä niin. Vaikka möyriminen, hikkailu ja potkut välillä tuntuvat myös ikäviltä olen niistä todella onnellinen, eipä tarvitse huolehtia tuleeko liikkeitä tarpeeksi.

Töissä olen jaksanut ihan hyvin. Oikeastaan väsymys tulee vasta työpäivän päätteeksi ja vapaapäivät olen yrittänyt pyhittää lepäämiselle. Supistuksia tulee edelleen päivittäin, mutta harvemmin kuin aiemmin. Ehkäpä kohtu on jo hieman tottunut saamiinsa potkuihin ja venymiseen. Selkäkivut ja muut murheet eivät ole vieläkään vaivanneet vaikka niitä olen kauhulla odottanut työn fyysisyyden vuoksi. Äitiysloman alkuun ei ole oikeastaan kuin puolitoista kuukautta koska pidän muutamat jäljelle jääneet lomapäivät ennen sitä.

Tulokasta varten olen jopa tehnyt joitakin vaatehankintoja kirpputorilta, sekä ostanut mm. harsoja. Suuremmat hankinnat teemme muuton jälkeen alkuvuodesta. Pinnasänky odottaa vanhempieni luona ja ystävältä saamme hoitopöydän. Äitiyspakkauskin on noudettu jokunen viikko sitten. Edelleenkään en ole kokenut kovin kummoista intoa haalia ja hypistellä vauvanvaatteita. Edelleen kaikki se tuntuu kaukaiselta. Jopa äitiyspakkauksen sisältökin on käyty läpi vain nopeasti, en ole sitä sen kummemmin penkonut.

Tälläkin hetkellä kuitenkin hymyilen ja juttelen vatsassani mylläävälle pienelle ihmiselle, omalle lapselleni. Siellä hän on ja hän tekee meidän onnellisemmaksi kuin mikään muu on koskaan tehnyt.

kuva: weheartit.com

lauantai 6. joulukuuta 2014

Hyvää ja huonoa tuuria vai normaalia elämää?

Olen viimeaikoina miettinyt paljon miten tähän tilanteeseen elämässä on päästy. Välillä tuntuu kuin olisin saanut lottovoiton tullessani uudelleen raskaaksi. Tuntuu kuin hyvä onni olisi vihdoin löytänyt luokseni. Mutta oliko raskautumisessa kyse millään lailla tuurista? Sehän on kuitenkin varsin normaalia, että nainen tulee raskaaksi kun ehkäisyä ei ole, suurimmalle osallehan käy näin. Joten oliko onnella mitään tekemistä tässä asiassa, vai olenko vain normaali nainen joka tulee raskaaksi niinkuin lähes kuka vain muukin?

Ehkä tässä tuurilla ei ollut osuutta asiaan, mutta tilastojen valossa olen kuitenkin kokenut ainakin sen huonotuurisen osan, saamalla keskenmenon viime vuoden kesäkuussa 12. raskausviikolla. Sanotaan että noin puolet hedelmöittyneistä munasoluista ei etene raskauteen asti. Varhaisia keskenmenoja tapahtuu paljon naisten luullen niitä kuukautisiksi, normaalia siis. Mikäli alkion sydämen syke havaitaan raskausviikolta 6 eteenpäin on raskaudella arvioitu olevan 90% mahdollisuus jatkua normaalisti. Minun alkiollanihan tuo syke silloin havaittiin. Mahdollisuudet raskauden onnistumiseen nousivat joka viikko ja olin raskausviikollani 11+0 vain muutaman prosetin huono-onnisten joukossa kun sikiöni sydän pysähtyi. Erittäin huonoa tuuria siis sanoisin.

Nyt kun olen tässä uudessa raskaudessani käynyt supistusten vuoksi tarkastamassa välillä kohdun suun tilannetta (joka edelleen on siis täysin normaali) minulle sanottiin, että vain pienellä prosentilla supistukset aiheuttavat vaikutuksia kohdun suun / -kaulan tilanteeseen, ja vielä harvemmilla tämä johtaa ennenaikaiseen synnytykseen. Mutta kun huono tuuri on osunut minuun jo kerran, eikö niin voi käydä uudelleen. Olen kahlannut läpi tilastoja ennenaikaisesta syntymästä, kohtukuolemasta, raskausmyrkytyksestä ja kaikenmaailman komplikaatioista miettien osuuko huono tuuri kohdalleni joidenkin näiden muodossa vai voiko kaikki mennä ihan hyvin. Olisiko hyvää onnea jos kaikki sujuisi ilman suurempia ongelmia tai murheita? Vai olisiko se vain yksi normaali raskaus useiden muiden joukossa?

Ehkä me itse päätämme olemmeko onnekkaita ja onko vaistoinkäymiset osa normaalia elämää vai pelkkä hirvittävä epäonni joka osui juuri omalle kohdalle. Ehkä kokemukset muokkaavat ajattelutapaamme niin, että osalle ihmisistä päivän selvältä kuulostavat asiat ovat toiselle yhtä suurelta onnen potkulta tuntuva asia kuin lottovoitto. Joka tapauksessa minä koen olevani todella hyväonninen kun kohdussani potkii ja hikottelee oma lapseni, hänen sydämensä lyö tihein lyönnein ja hän kasvaa päivä päivältä. Ja minä vain toivon, että säästyisin suuremmalta epäonnelta, että tämä kaikki voisi mennä ihan vain normaalisti.

kuva: weheartit.com


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Mikä pelottaa?

Tänään alkoi 26.raskausviikko. Luin, että jos lapseni nyt päättäisi syntyä sillä olisi yli 50% mahdollisuus selvitýtyä hengissä pienenä keskosena. Ja ilmeisesti tyttövauvana jopa suurempi mahdollisuus kuin jos olisi poika.

Nyt kun keskenmenon pelko on jäänyt taakse ja raskaus on jo näin pitkällä on uudet murheet nostaneet päätään. Olen ollut nyt kaksi viikkoa sairaslomalla supistusten vuoksi. Ne eivät ole olleet kovin kivuliaita, ehkä enemmänkin epämukavia, sellaisia että ne tuntee, vatsa menee kivikovaksi ja on inhottava olla. Hetken kuluttua tunne häviää. Näitä supistuksia tuli työpäivinä jopa yli 20 kappaletta. Nyt kun olen voinut ottaa iisimmin, päivästä riippuen supistuksia tulee noin 5-10, edelleen herään niihin jopa keskellä yötä. Kaksi viikkoa sitten kaikki oli kuitenkin kunnossa, paikat eivät olleet pehmenneet, kohdunsuu oli kiinni, kohdunkaula ei tuntunut lyhentyneen, sain vain kiellon olla tekemättä mitään raskasta.

Tämä kaikki on kuitenkin saanut pelkäämään ennenaikaista synnytystä ja mainitessani tästä pelosta miehelleni hän meni lähes hysteeriseksi "nyt pitää olla varovainen ettei vaan niin käy!". Hän ei ilmeisimmin ollut osannut ajatella asiaa. Tämä on kuitenkin normaalia, yritän ainakin vakuutella itselleni. Ylihuomenna palaan töihin lääkärin sanojen mukaan "kokeilemaan" työntekoa. Jos se tuntuu liian raskaalta aloitetaan uusi sairasloma, olen tähän suostuvainen, en halua ottaa riskejä. Toivon vain, että supistuksista huolimatta raskaus etenee täysiaikaiseksi. Vauvan terveys on minulle nyt kaikki kaikessa. Lisäksi meillä on tammikuussa edessä muutto ja toivon todella, että ehtisimme saada kaiken valmiiksi ennen vauvamme syntymää.

Synnytyspelko on muutenkin vahva, en edes halua kirjoittaa siitä aiheesta blogiin vielä juuri mitään. Se tuntuu niin isolta asialta, ahdistavalta ja kaikella lailla pelottavalta. Aika pelkopolille on tammikuussa ja ajattelin, että ennen sitä en halua säikytellä itseäni aiheella yhtään enempää. Toki olen siitä puhunut psykologini kanssa, mut hän ei ole ymmärtänyt minua ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, joten jätän sen asian puimisen pelkopolille. Ehkä keskusteltuani ahdistuksestani siellä voin kirjoittaa siitä ja kaikista niistä ajatuksista myös tänne, mutta vielä en ole siihen valmis.

kuva: weheartit.com

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kirottu doppler

Tänä aamuna heräsin aikaisin kuten nykyään lähes joka aamu. Söin aamupalaa ja luin uutisia, ja odotin. Odotin tuntevani vauvan liikkeet, ne joihin yleensä heräsin, paitsi tänä aamuna. Yöllä olin kylkeä kääntäessä tuntenut muutamat potkut. Tänä aamuna en kuitenkaan herännyt vauvan liikkeisiin vaan nälkään. Edes aamiaisen jälkeen en tuntenut mitään puoleen tuntiin. Kaivoin kaapista dopplerini ja asetin sen vatsalleni, ei mitään. Etsin ja etsin mutta ainoa asia mitä kuulin oli hiljaisuus ja oma sykkeeni. Vaihdoin asentoa ja yritin uudelleen, ei vieläkään mitään. 

En halunnut huolestuttaa miestä, vielä. Odotin että hän lähtee töihin ja kyyneleet silmissä kädet täristen asetin dopplerin vielä kerran vatsalleni. Lopulta tuttu jumputus löytyi, hyvin alhaalta. Tajusin, että olin saattanut itseni täyden paniikin valtaan, ilman mitään hätää. Lopulta kaiken tuon dopplerilla tökkimisen seuraukseni vatsa-asukkini taisi herätä ja potki villisti seuraavat kaksi tuntia ja minä tunsin itseni hölmöksi, hän oli vain nukkunut ja minä olin kuunnellut väärästä kohdasta. Niinpä doppler lensi varaston pimeimpään nurkkaan, minä kuivasin kyyneleeni ja vietin kokonaiset kaksi tuntia sängyllä maaten tunnustellen lapseni potkuja. Miten paljon minä häntä rakastinkaan.

kuva: weheartit.com

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kauhistuksesta romahdukseen

Tänä aamuna tapahtui jotain hyvin herättävää. Istuin sängyllä selaillen facebookkia ja yhtäkkiä silmiini osui eräs kuva ja päivitys, joka sai minut järkyttymään. Kuva positiivisesta raskaustestistä, onnea hehkuva kuvateksti ja yli viisikymmentä onnittelevaa kommenttia. Olin aivan kauhuissani, miten joku voi, ulkaltaa ja kehtaa laittaa sosiaaliseen mediaan kaikkien nähtäville tiedon raskaudestaan siinä vaiheessa kun digitaalinen raskaustesti ilmoittaa raskaana 1-2. Ihan totta, niin alussa ja nyt jo koko maailma tietää?! Ensimmäisenä mietin "typerä nainen, miten voit olla noin onnellinen ja luottavainen, etkö ymmärrä mitä vielä voi tapahtua!?". Muistin oman positiivisen raskaustestini kesältä, järkytyksen ja hämmennyksen. Silloin tuntui vaikealta kertoa asiaa edes miehelleni, saati kuuluttaa siitä internetissä. Ja vieläkään, nyt kun raskausviikkoja on kasassa tasan 23+0 osa kavereistamme ei vieläkään tiedä raskaudestani, en osaa vieläkään ottaa asiaa puheeksi.

Hetken tätä järkytystä maistelleena kyyneleet kohosivat silmiini ja pian olin jo täyden itkun vallassa. Tajusin mitä pääni sisällä oli juuri tapahtunut. Minä olen pessimisti, enkä pääsisi siitä ehkä koskaan eroon. Ja se tuntui aivan kamalalta ja väärältä ja yhtäkkiä minä kadehdin suunnattomasti tätä raskaustestin tehnyttä naista ja hänen onneaan ja haluaan kuuluttaa siitä kaikille. Kun minä edelleen katkerana muistelen omaa keskenmennyttä raskauttani ja pelkään tämän kohdussani kasvavan lapsen menettämistä enemmän kuin mitään, joku muu voi olla noin onnellinen vain positiivinen testi kädessään. Minä olen se typerä nainen, ei hän. Ja nyt olo on aivan helvetin katkera ja vihainen. Miksi minä? Miksi minulta vietiin mahdollisuus olla enää koskaan niin onnellinen, että unohdan pelätä? Miksi juuri minulle kävi niin, että en enää osaa luottaa hyvään onneen? Miksi minusta tuli katkera pessimisti ja muut saavat jatkaa elämäänsä onnellisen tietämättöminä siitä tuskasta mitä minä olen joutunut kokemaan?

 kuva: weheartit.com

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivä

Muistan liiankin hyvin viimevuoden isänpäivän ja sen tuomat fiilikset. Se oli surullinen ja harmaa päivä. Muistan miten katkera olin, minun piti olla silloin jo pitkällä raskaudessa, lasketun ajan seuraavassa kuussa. Vatsani piti olla iso ja vauvan potkaista mojovat isänpäiväpotkut, olisin muistanut tulevaa isää yllätyksellä, aamiaisella ehkä. Vaan silloin vietin sen synkin mielin ja kohtu tyhjänä, yritin työntää ajatuksen koko isänpäivästä syrjään. Mietin vain "miksi näin piti käydä?"

Tänä vuonna tilanne on vihdoin toinen. Ja otin siitä kaiken irti, järjestin miehelle pienen "melkein-isä-yllätyksen". Tuntui hyvältä, ja luulen, että niin tuntui miehestänikin. Tämä tilanne on niin tärkeä ja ainutlaatuinen. Hiljalleen päivä päivältä tämä kaikki muuttuu todeksi ja alan olla innoissani ajatuksesta, että meistä tulee perhe. Miten ihanaa se onkaan!

weheartit.com

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

22+0

Istun sängyllä höyryävä teekuppi vieressäni. Olo on seesteinen ja hyvä, vatsassani tuntuu liikkeitä ja potkuja kuten nyt niin monena aamuna aiemminkin. Havahduin, että tänään alkoi uusi raskausviikko, nyt viikkoja on kasassa tasan 22. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä ikinä vielä tapahtuukin tämä raskaus ei tule päättymään keskenmenoon. Se suurin ja painavin pelko on nyt jäänyt taakse, vaikka matkan varrella monta muuta murehtimisen arvoista asiaa on vastaan tullut. Tuntuu ihmeelliseltä, tässä me olemme jo niin kovin pitkällä. Laskettuun aikaan on enää neljä kuukautta ja aika tuntuu nyt menevän hurjaa vauhtia eteenpäin. Jännittää.

Olen myös hieman ryhdistäytynyt ja alkanut miettimään hankintoja vauvaa varten. Paljon näyttää olevan saatavilla käytettynä, mikä on hyvä. Vaunut saavat odottaa myöhempää ajankohtaa. Vaatteiden hankkimisesta täytyy hieman keskustella tulevien isovanhempien kanssa, jotka niin kovin innoissaan jo odottavat lupaani päästää heidät vauvanvaateostoksille. Itsekkin olen ajatellut aloittaa kirpputorikierrokset hyvinkin pian. Eiköhän tämä kaikki tästä vielä todeksi muutu. Kyllä minusta taitaa todella tulla äiti.


keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Mikä minua vaivaa?!

Eilen psykologin kanssa keskusteltiin uudesta syndromasta jonka olen itselläni havainnut ja diagnosoinut, sen nimi on "siihen on vielä aikaa"- syndrooma. Eli tuota lausetta hoen niin itselleni kuin muillekkin ja olen hokenut oikeastaan jo heinäkuusta asti, siitä päivästä kun raskaustesti näytti plussaa. Tänään raskausviikkoja on kasassa tasan 21+0 ja edelleen tuntuu toooooodella kaukaiselta edes ajatus siitä että minusta tulee äiti, meille tulee vauva.

Miten tämä syndrooma sitten ilmenee? No, sanotaanko nyt ihan suoraan, että tulevaa perheenlisäystä ajatellen _mitään_ hankintoja ei ole tehty. Siis ei yhtikäs mitään. Ei edes yhtä vaatetta tai lelua. Enää kyse ei ole ollut siitä, että hankitojen tekeminen pelottaisi niinkuin alkuraskaudessa. Se ei vain tunnu millään lailla luonnolliselta, en koe halua tai tarvetta sännätä lastenvaateosastolle hypistelemään mitään, en ole edes silmäillyt vaunu- tai pinnasänkytarjontaa, saati sitten miettinyt konkreettisesti mitä me edes tarvitsemme vauvaa varten. Eilen jopa pakotin itseni lastenvaateosastolle psykologini kehoituksesta. No, pyörin sielä ehkä korkeintaan 10minuuttia eksyneen oloisena, kosketin muutamaa bodya, rypistin kulmiani ja häivyin.

Ahdistaa, mikä minua oikein vaivaa? Suurin osa odottajista olisi viimeistään nyt tyttölupauksen saatuaa ja rakenneultran hyvien uutisten jälkeen sännännyt rimpsumekko-ostoksille. Missä on mun "äääää ihania vauvanvaatteita!" -fiilis? Älkääkä nyt siis ottako tätä niin, että vierastan koko raskautta, ei suinkaan. Vietän ihania hetkiä mahani kanssa, ihastelen sitä ja sen kasvua päivittäin peilistä. Vauva potkii hurjan paljon, yleensä aamuisin herään muutamaan mojovaan potkuun ja potkuttelu alkaa lähes heti kun asetun päivän aikana aloilleni, ruokatauolla, kahvitauolla ja etenkin iltaisin rojahdettuani sohvan nurkkaan. Jokainen potku ja töytäisy saa minut hymyilemään. Onko tämä normaalia ja ennenkaikkea ohimenevää? Vai joudunko todella seuraavien kuukausien aikana pakottamaan itseni ostoksille, sillä ihan oikeasti aikaa ei välttämättä ole tätä menoa ihan niin paljon kuin annan itseni uskoa, jossain vaiheessa se vain loppuu kesken..

kuva: weheartit.com


torstai 23. lokakuuta 2014

Rakenneultra

Kiitos kaikille tsempeistä! Eilinen rakenneultra oli suoraan sanottuna hermoja raastava kokemus. Jännitin koko aamun niin etten meinannut paikallani pysyä. Lopulta kun pääsimme ultraushuoneeseen tunnelma oli todella jännittynyt. Siinä minä makasin ultrageeli vatsalla ja mietin uskallanko katsoa kuvaruudulle, mies istui vieressäni hiljaa ja silitti tärisevää kättäni. Ultraava kätilö tarkasteli kuvaruudulle ilmestyvää pientä ihmistä hyvin tarkkaan ja hiljaisena. Välillä hän sitten kertoi mitä aikoi juuri nyt tutkia, ja jokaisen osion kohdalla jännitin suuresti. Mitään poikkeavaa ei kuitenkaan löytynyt ja mitat vastasivat täydellisesti ja päivälleen viikkoja.

Lopuksi kätilö kertoi, että hänen mielestään vatsani asukki on tyttö. Olin hämmästynyt, jollainlailla olin ajatellut odottavani poikaa, tämäpä mielenkiintoista mutta aika ihanaa! Ihan totta, tyttökö?


kuva: wehertit.com


keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Puoliväli

Tänään alkoi uusi raskausviikko 20+0 ja raskaus on puolessa välissä, se tuntuu todella oudolta, olen päässyt jo tähän asti! Olin viikon ulkomailla, etelän lämmössä ja se loma tuli todella tarpeeseen. Oli aivan ihana rentoutua auringossa!

Huomenna on rakenneultra, olen yrittänyt olla miettimättä sitä kovinkaan paljoa, mutta silti pelko nostaa päätään. Kaikenlaiset kauhukuvat ovat vallanneet mielen ja nyt olen jo lähes paniikin vallassa. Entä jos kaikki ei olekkaan hyvin, entä jos lapsessani on jotain vikaa, entä jos kaikki ei ole kunnossa ja pahin ajatus entä jos raskaus joudutaan keskeyttämään. Näistä syistä en ole tullut edes ajatelleeksi että monihan menee tähän ultraan asenteella "kumpikohan siellä on- tyttö vai poika?". Minulle se on ihan sama, kunhan vain kaikki olisi hyvin.

Sikiön liikkeet tuntuvat voimakkaina useita kertoja päivässä, se rauhoittaa mieltä. Miten näin vilkas kaveri voisi olla millään lailla viallinen? Nyt on vain jaksettava odottaa huomiseen ja toivottava parasta. Pitäkää peukkuja!

kuva: weheartit.com


lauantai 11. lokakuuta 2014

Mitä meille kuuluu?

Olen puhunut täällä blogissa paljon vain itsestäni, omasta voinnistani ja omista ajatuksistani. Matkalla tähän tilanteeseen olen kuitenkin kulkenut käsi kädessä mieheni kanssa. Mitä meille sitten kuuluu juuri nyt?

Mies ihailee päivittäin kasvavaa vatsaani, koskettelee sitä ohi kävellessään, silittelee sitä ja laskee sille kätensä. Tunnen hänen hymynsä ja onnensa, ja se saa minussa aikaan hyvin lämpimän ja onnellisen tunteen. Eilen illalla hän tunsi vauvan liikkeet ensimmäistä kertaa asettaessaan kätensä vatsakummulleni. Se hetki oli ihmeellinen, taianomainen. Sellaista tunnetta ja onnea on kovin vaikeaa selittää, mutta olen hyvin kiitollinen, että olemme saaneet kokea jotain tällaista.

Me olemme siis onnellisia, sitä meille kuuluu. Mies on myös ihanan ymmärtäväinen ja haluaa elää kanssani tätä "päivä kerrallaan"-periaatetta. Vauvalle ei ole siis hankittuna yhtään mitään. Emme halua hätäillä, meillä on aikaa. Nyt vain nautitaan näistä keskiraskauden päivistä ja stressataan myöhemmin tulevaa talvea, hankintoja ja rahan menoa. Elämä on nyt ihanan seesteistä juuri tällaisena. Tajusin myös juuri, että meille ei ole ollut yhtä ainutta riitaa plussatestin teon jälkeen, olemme olleet kaikesta huolimatta nämä kuukaudet niin onnellisia, että emme ole jaksaneet edes hermostua toisiimme. Vaikka tämä kaikki on kovin pelottavaa se on parasta mitä meille on tapahtunut.

kuva: weheartit.com


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

18+0

Tänään alkoi uusi raskausviikko, puoliväli lähenee hurjaa vauhtia. Eilen oli myös toinen käynti neuvolapsykologin luona, tällä kertaa kyyneleet pysyivät poissa. Kerroin miten keskenmenon yksityiskohtainen läpikäyminen oli tuonut minulle rauhallisemman olon, kun jokin painava olisi pudonnut pois harteilta, kun sain avata luurankoja täynnä olevan kaappini ja siivota sen puhtaaksi jonkun kanssa. Niinpä tällä käynnillä puitiin pintapuolisesti pelkojani tulevaa rakenne ultraa kohtaan, joskin yritän olla ajattelematta sitä liikaa, etten vain anna itselleni lupaa maalailla kauhukuvia siitä. Lisäksi tehtiin rentoutusharjoitus jota voisin tehdä kotonakin lievittämään stressiäni. Psykologin mielestä minulle sopii "päivä kerrallaan"- periaate tässä raskaudessa, näin pystyn ajoittain nauttimaan raskaudesta juuri sillä hetkellä, enkä pääse liikaa murehtimaan tulevaa.

Vatsa on yhtäkkiä oikein kunnolla tullut esiin, sen piilottaminen on jo mahdotonta, joskin paksumman takin alta sitä ei näe. Viikko sitten oli kummityttöni kanssa elokuvissa ja kesken elokuvan tunsin ensimmäisen liikkeen. Siitä lähtien liikkeet ovat tuntuneet voimistuvasti päivittäin, ensin se oli kovinkin hämmentävää, nyt saa lähinnä jo hymyn huulille.

Ensi viikolla on tiedossa matka ulkomaille, jota myös hieman jännitän. Toisaalta lomailu ja arjesta irti päästäminen tekee varmasti hyvää. Työnteko on jo nyt ollut yllättävän raskasta ja olinkin muutaman päivän sairaslomalla selkäkivun vuoksi, ilmeisesti mahan kasvun vuoksi painopiste muuttuu ja lantio sekä alaselän alue kipuilee. Kaikesta huolimatta minulle kuuluu hyvää, olen oppinut nauttimaan raskaudesta hetki kerrallaan.

kuva: weheartit.com

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Syksyisiä kuulumisia

Syksy on ollut kaunis, olen yrittänyt nauttia siitä niin paljon kuin olen voinut. Viime viikolla huomasin vatsan yhtäkkiä kasvaneen, kuin se olisi vain pullahtanut esiin. Kyse ei enää ole vain turvotuksesta sillä siinä se pömpöttää jo heti aamulla herättyäni. Tätä kumpua ihailtiin myös perjantaina neuvolassa, lääkäri tunnusteli kohdun ja sanoi sen kasvaneen hienosti. Sikiön sydänäänet löytyivät heti. Minä olen kunnossa kaikinpuolin, näin sanoi lääkäri.

Neuvolapsykologi oli päivää aikaisemmin kuitenkin eri mieltä. Käyntini hänen luonaan oli yhtä kyynelehtimistä, kun purin ahdistustani. Kävimme keskenmenoa läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja nyt näitä sekavia tunteita mitä tämän raskauden aikana on eteeni tullut. Yli tunnin käynnin jälkeen olo tuntui miljoona kyyneltä ja muutamaa huolta kevyemmältä. Joku oli kuunnellut minua, ja sanonut, että kaikki mitä tunnen on ymmärrettävää. Se tuntui hyvältä, vihdoin joku ymmärtää! Käyntejä jatketaan ainakin raskauden loppuun asti kolmen viikon välein.

Päivittäin silittelen vatsakumpuani, mies asettaa sille kätensä. Se ei enää tunnu pahalta, enää se ei ahdista, toisen onni nimittäin. Olen ymmätyänyt, että en voi riistää toiselta oikeutta olla onnellinen vaikka itse olisin kauhuissani. Tämä raskaus ei ole minun taisteluni, se on meidän onni, se kuuluu meille molemmille. On vain omaa tyhmyyttäni jos kiellän meitä nauttimasta tästä. Olen lopettanut vatsani piilottelun ja pukeutunutkin niin, että kaikki voivat nähdä, että minä olen raskaana ja ylpeä siitä!


maanantai 15. syyskuuta 2014

Mielenrauhaa etsimässä

Omat mielipiteeni jakanut kotidoppler saapui postilla, kädet täristen asetin sen vatsalleni. Viuhuva ääni kuului lähes heti, "istukka?" mietin. Kun siirsin anturia hieman oikealle alkoi nopea jyskytys, niin lujaa että volyyminappia oli säädettävä vaimeammalle. "Olethan sinä siellä" sanoin ja huomasin hymyileväni. Hetken yritin laskea sykettä sekunttikellon avulla (tässä dopplerissa kun näyttöä ei ole) mutta varmaa lukemaa en saanut, kuitenkin suunnilleen jotain 140 ja 150 lyönnin välille. Muutaman minuutin kuuntelun jälkeen pyyhin geelit pois vatsalta ja asetin dopplerin pois. Kaikki hyvin toistaiseksi, hetki aikaa huokaista.

Torstaina olen menossa tapaamaan ensimmäistä kertaa neuvolapsykologia. Tuntuu hyvältä, että vihdoin pääsen tosissani purkamaan näitä ajatuksiani. Tähän asti kun olen jollekkin maininnut pelkoja ja pohdintojani ääneen olen saanut aina vastauksesti "älä stressaa, tällä kertaa kaikki menee hyvin!". Ja nimenomaan se toisten ihmisten luottavaisuus tähän uuteen raskauteen saa minut vielä enmmän ahdistuneemmaksi. Mikseivät muut pelkää, eivätkö he ymmärrä, että pieni mahdollisuus epäonnistumiseen on aina olemassa? Miksei kukaan ota minua vakavasti?

Kotidopplerin kuulokkeista kaikuva jumputus, sekä neuvolapsykologin neuvot ovat nyt oljenkorteni selviytyä tästä poukkoilevien ajatusten ja erinäisten pelkojen viidakosta. Näillä keinoilla yritän tavoitella mielenrauhaa, joka tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta vaikka ylihuomenna alkaa raskausviikko 16. Vatsani pömpöttää jo heti aamusta, iltaisin se on jo komea pallo turvotuksineen. Navasta alaspäin erottuu selkei tumma viiva Linea negra ja minä olen edelleen niin väsynyt ja uuvuksissa, että en tiedä mitään ihanampaa kuin päiväunet.

kuva: weheartit.com

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Huolia

Juuri kun ajattelin että nyt aletaan olla mukavan turvallisilla viikoilla (tänään 13+4) niin huolet on nostaneet päätään. Pahoinvointi on alkanut helpottamaan, mutta  ruokahaluttomuus vaivaa edelleen, ei tee mieli syödä yhtään mitään! Missä on mun mieliteot? Missä nälkä kahden edestä? Miten sikiö saa tarpeeksi ravintoa jos syömiseni on näin huonoa, yritän syödä väkisin sen mitä voin, mutta se ei ole paljon. Lisäksi olen lähes viikon kärvistellyt aivan kamalassa flunssassa, ja mietin voiko vauva voida hyvin kun minä voin näin huonosti? Olo on voimaton, tukkoisuutta, kovaa yskää, limaisuutta ja hengenahdistusta. Ihan viruksen aiheuttamalta flunssalta ja keuhkoputken tulehdukselta tämä vaikuttaa, eikä minulla ole ollut edes kuumetta, mutta silti huoli on kova. Lääkärissä olen ravannut muutamaan otteeseen, muttei sieltä ole osattu kuin antaa sairaslomaa, ei mitään vakavaa, sanovat.

Lääkärineuvolaan on aikaa vielä melkein kaksi viikkoa. Tuntuu ettei vatsa ole kasvanut lainkaa, mutta ei kai sen vielä pitäisikään näkyä.. Mutta miksen osaa edes paikantaa kohtua? Repäisykivut toki kiusaavat tämän yskimisen lomassa päivittäin. Olen jopa pohtinut tilaavani dopplerin, että saisin varmuuden siitä, että tuolla sisuksissa kuitenkin edelleen voidaan hyvin. Toisaalta tuo kotidoppler tuntuu älyttömältä, kyllähän naiset ympäri maailmaa pärjäävät raskautensa kanssa ilman tuollaisia vempeleitä. Tunnen olevani heikko jos tarvitsen moista mielenrauhani säilyttämiseen.

Huomenna olisi tarkoitus varata aikaa neuvolapsykologille ennen kuin menetän järkeni lopullisesti.

kuva: weheartit.com

torstai 4. syyskuuta 2014

Milloin tästä kaikesta tulee totta?

Olen miettinyt milloin raskaus todella konkretisoituu, milloin tulee se tunne "minusta tulee äiti" tai "meistä tulee perhe"? Milloin ymmärrän täysin, että saatan nyt todella saada lapsen, aivan normaalin, elävän, pienen ihmisen syliini kuukausien päästä? Jollain raskaudesta tulee totta heti positiivisen raskaustestin jälkeen. Minulla se nosti pintaan vain kasapäin tunteita laidasta laitaan. Varhaisultra, ensimmäiset sydänäänet tai edes nt-ultrassa heilutteleva sikiö ei ole kuitenkaan tehnyt tästä kaikesta minulle vieläkään totta. Konkretisoituuko kaikki sitten kun kasvava vatsa alkaa todella näkyä ja olla tiellä, sitten kun voin tuntea vauvan liikkeet vai vasta kun saan hänet käsivarsilleni? Joudunko siihen asti uskottelemaan itselleni, että kyllä tässä raskaana ollaan ja tällä kertaa kaikella on entistä paremmat mahdollisuudet mennä juuri niinkuin pitää. Tällä kertaa minusta todella voi vihdoin tulla äiti.

kuva: weheartit.com

torstai 28. elokuuta 2014

Nt-ultra

Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen koitti tämä päivä. Kun astelin ultrahuoneeseen tuntui kuin olisin pyörtynyt, rintaa puristi, teki mielu huutaa, itkeä ja juosta siitä huoneesta pois. Kun ultraus alotettiin vedin paidan helman kasvoilleni, en pystynyt katsomaan edessä olevalle ruudulle. Kätilö tokaisi lähes heti "Kuuntele nyt, ei syytä huoleen" ja laittoi kaiuttimet päälle, jolloin tuttu jumputus soi huoneessa, minun lapseni sydämen lyönnit. Sillä sekunnilla aloin itkeä, eikä itkulle meinannut tulla loppua. "Katso nyt!" hän sanoi ja minä raotin paidan helmaa pois silmieni edestä. Siinä hän oli. Minun lapseni, niin täydellinen ja täynnä elämää. Jalat ja kädet viuhtoivat ja hän käänsi kylkeä ja hyppi ja tanssi. Kaikki oli niinkuin pitää enkä minä muista koskaan olleeni näin onnellinen. Minä olen raskaana viikolla 12+1 eli hän oli jopa muutaman päivän odotettua suurempi. Miten tämä voi olla totta!? Me olemme niin onnellisia ja niin kiitollisia.

kuva:wehearit.com



maanantai 25. elokuuta 2014

Kun yksi päivä voi muuttaa kaiken

Minä olen kantapään kautta oppinut, että yksi päivä ja yksi hetki voi muuttaa kaiken, koko sen hetkisen elämän suunnan, kääntää maailman ylösalaisin ja sekoittaa ajatukset, viime vuonna se päivä oli 7. kesäkuuta. Silloin sain kuulla, että raskauteni ei tule jatkumaan, silloin tuntui että maailma pysähtyi ja unelmat murenivat pölyksi.

Tällä hetkellä elän veitsenterällä, mitä vain voi tapahtua. Odotan kauhulla torstaita, silloin tiedän mitä kuuluu vatsanahkani alle. Olen ottanut opikseni viime vuodesta, en ole suunnitellut torstaille ultran lisäksi muuta menoa ja pyysin jo etukäteen myös perjantain vapaaksi. En ole vielä haaveillut uudesta isommasta asunnosta tosissani, enkä ostanut ainuttakaan vauvanvaatetta saati suunnitellut tulevaa perhe-elämää. En ole puhunut "vauvasta" tai "meidän lapsesta" ääneen, kuin se olisi jo olemassa. Tämä kaikki siksi, että tiedän miten asiat saattavat hetkessä muuttua, saattaa olla että saan jälleen huonoja uutisia, tällä kertaa olen niihin niin valmis kuin vain voin. Elän nyt hetki kerrallaan, kuin elämä torstain jälkeen tulisi suunnitella vasta sitten kun uutiset ultrasta on saatu. Tämä kuulostaa typerältä, mutta en voi muuta. En voi jälleen kohota pilvilinnoihin ja rämähtää sieltä alas naamalleni, korjaillen katkenneita luitani ja romuttuneita unelmia niin pitkään kuin viimeksi. Kyllä ikävä uutinen minut silti musertaa vaikka olenkin siihen valmis, mutta se ei yllätä samalla kovuudella kuin viime vuonna. Enää en ole niin naiivi ja hyväuskoinen, enää en jaksa olla positiivinen ja luottaa hyvään onneen ja "suurempaan" mahdollisuuteen. Nyt minä vain odotan, vielä muutama päivä ja sitten tämä tilanne saa edes jonkinlaisen käänteen. Joko pääsen toiselle kolmannekselle tai sitten otan katkerana vastaan toisen keskenmenon. Nyt kaikki on minulle vielä epävarmaa.

kuva: weheartit.com

torstai 21. elokuuta 2014

Virstanpylväs

Tänään alkoi 12. raskausviikko, eli eletään päivää 11+0. Minulle tuo luku ei sävähdä korvaan siksi että oltaisiin jo hyvää vauhtia menossa kohti turvallisempaa toista kolmannesta vaan koska tähän päättyi edellisen odottamani lapsenalun sydämen lyönnit. Mikäli tällä kertaa vatsassani on vielä elämää nyt, huomenna ja mielellään aina maaliskuuhun asti on yksi tärkeä virstan pylväs ylitetty.

Miltä tämä päivä sitten tuntuu? Ei ainakaan pahalta, olenhan käsitellyt viime vuoden menetystäni jo 14 kuukautta. Ei tälläinen päivä saa minua romahtamaan, oikeastaan olen onnellinen. Onnellinen siitä, että tämä raskaus on jatkunut näinkin pitkään ilman ongelmia. Vaikka oireet hetkeksi helpottivat, olen kuitenkin ollut suhteellisen pahoinvoiva lähes päivittäin, ruokahalu on edelleen huono ja rinnat ovat kasvaneet, vatsan pömpötys on paikoillaan. Tänä aamuna kylkeä kääntäessä jälleen vihlaisi ikävästi oikealta puolelta vatsaa. Kaikki nämä merkit tarkoittavat, että olen raskaana ja aion iloita siitä. Kuuden päivän päästä pääsen tapaamaan vatsassani majailevaa kaveria, toivon koko sydämestäni että hänelle kuuluu kaikkea hyvää.

Välillä olen soimannut itseäni kun olen käyttäytynyt huonosti raskauden aikana. Töissä olen edelleen tehnyt fyysisesti raskaita nostoja, muutama viikko sitten söin inkivääriä muistamatta sen olevan kielletyllä listalla, jälkeenpäin olen myös miettinyt olenko pessyt vihannekset tarpeeksi huolellisesti. Vitamiinikin on välillä jäänyt ottamatta. Ehkä kuitenkin raskauden onnistuminen on kiinni paljon suuremmista asioista, ja minun tulisi vain rauhoittaa mieleni ja malttaa odottaa.

kuva: weheartit.com

perjantai 15. elokuuta 2014

Kiitollisuudesta

Olen lukenut viimeisimpiä kirjoituksiani nyt jo hieman häpeillen. Ensin olen vuoden verran valittanut, miten emme ole saaneet uutta mahdollisuutta keskenmenon jälkeen ja nyt kun se vihdoin on tapahtunut en osaa olla asiasta lainkaan kiitollinen, pelkään vain pahinta. Olen alkanut pohtia asiaa nyt myös muusta näkökulmasta.

Minähän olen todella onnekas. Olen onnistunut tulemaan raskaaksi kaksi kertaa alle 25-vuotiaana. Tiedän, että tuolla jossain taistelee todella monta ihmistä lapsettomuuden kanssa, useiden vuosien taistelunkaan jälkeen raskaustestiin ei ole yhden ainutta kertaa ilmestynyt positiivista tulosta. Mitä nämä ihmiset ajattelisivat ruikutuksestani? Tiedän, että minun tulisi olla kiitollinen siitä, että minun on mahdollista raskautua ilman hoitoja vaikka siihen ehkä aikaa menikin kauemmin kuin keskimäärin. Lisäksi minulla on vielä vuosia aikaa tulla äidiksi, toisin kuin monilla joilla ikä tulee pian vastaan.

Minulla on kuitenkin takanani hieman erilainen rankka kokemus kuin lapsettomuus. Lapsen menettäminen, ennen kuin sitä oli oikeastaan edes olemassa. Sitä ei kukaan muu voi ymmärtää, joka ei ole käynyt läpi samaa. Samoin kuin minäkään en täysin voi ymmärtää lapsettomuuden tuomaa tuskaa ja tunteiden myrskyä. Minuun on jäänyt ikuiset arvet siitä, että raskauteni keskeytyi ilman mitään varoitusta, jouduin lääkkeiden avulla synnyttämään sisälläni kasvaneen sikiön ja hyvästelemään kaikki ne tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat jota elämämme oli täynnä. Ja nyt uuden raskauden myötä elän noita kauhukuvia uudelleen ja uudelleen.

Haluan siis sanoa, että olen tottakai todella onnellinen ja kiitollinen tästä raskaudesta ja ylipäätään siitä, että olen tullut raskaaksi. Mutta olen silti erittäin peloissani. Tästä tunteesta, haaveistani olla äiti on tullut minulle todella tärkeää. Olen kuullut kohdussani kasvavan ihmisen alun sydämen sykkeen, sillä hetkellä kaikki konkretisoitui ja siitä pienestä möykystä tuli minulle korvaamattoman tärkeä. Menetyksen pelko ei ole enää ajatuksen asteella vaan se on todellinen, minulla on jo jotain konkreettista minkä voin menettää, uudelleen. Tiedän, että vielä jonain päivänä tulen olemaan äiti, toivon kuitenkin että saisin olla äiti maaliskuussa tälle lapselle, jota varjelen kodussani. Mikäli niin ei tule olemaan, se repii minut rikki entistä pahemmin. Joten minulla täytyy olla oikeuteni pelkoon, tämän kaiken kiitollisuuden rinnalla.

kuva: weheartit.com

tiistai 12. elokuuta 2014

Kadoksissa mielenrauha, usko ja toivo

Lauantai aamuna oksensin ja voin todella pahoin iltaan asti. Tunsin myös ikävää jomottelua useamma tunnin ajan alavatsalla, ei varsinaista kipua, mutta sellaista jännää viiltelyä. Lauantain jälkein pahoinvointi on pysynyt poissa ja minusta on tullut lähes hysteerinen. Olen varma, ettei kaikki ole kunnossa, että kannan jälleen kuollutta alkiota sisälläni. Olen edelleen väsynyt, mutta laitan sen loman jälkeen alkaneiden töiden piikkiin. Tissit eivät tunnu enää ollenkaan niin aroilta ja ihan kuin eilen iltainen turvotuskin olisi ollut paljon lievempää kuin aiemmin. Repisykipujakaan ei ole tuntunut päiväkausiin, kuin kohtu ei kasvaisi, miksen tunne mitään vaikka yskin ja aivastelen?

Toki tiedän, että pahoinvointi voi tullla ja mennä, kuten muutkin raskausoireet. Olisin kuitenkin paljon rauhallisimmin mielin jos jokin oire mustuttaisi minua jatkuvasti ja ainakin päivittäin, että olen raskaana, enkä vain luule olevani. Nyt en tiedä miten kykenen odottamaan reilun kaksi viikkoa nt-ultraan. Miten pysyä järjissään? En ole soittanut neuvolaan kertoakseni näitä huolia, en tiedä pitäisikö. Mitä he voisivat tehdä, joko suostuisivat etsimään sydänäänet? Minulla ei kertakaikkiaan ole varaa lähteä yksityiselle ultrauttamaan itseäni, ja rehellisesti sanottuna pelkään liikaa mitä siellä selviäisi. Yhtäkkiä viimeisetkin rippeet toivosta tämän raskauden onnistumisesta ovat karisseet pois, enkä löydä uskoa siihen että kaikki voisi mennä hyvin. Pelottaa aivan helvetin paljon.

kuva: weheartit.com

perjantai 8. elokuuta 2014

9+0

Tänään siis otsikon mukainen uusi raskausviikko pyörähti käyntiin. Minä voinihan hyvin, fyysisesti olen väsynyt, ruokahalu on huono ja rinnat ovat turvonneet ja nännit arat. Etenkin iltaisin vatsa pömpöttää ja näyttää kuin raskaus olisi paljon pidemmällä kuin todellisuudessa. Päälimmäisenä tunteena kuitenkin jyllää edelleen pudas pelko.

Olen katkera siitä miten ensimmäinen raskauteni päättyi, miten matto vedettiin jalkojen alta ja miten minulle ei annettu pienintäkään vihjettä tapahtuneesta. Minun sisälläni kasvanut pieni ihminen kasvoi aina 11+0 viikon ikäiseksi ja sitten lopetti elämänsä, enkä minä tiennyt siitä mitään kunnes tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin np-ultrassa. En halua enää koskaan nähdä sitä mitä silloin näin, aivan täydellinen ihmisen alku, kädet ja jalat mutta niin paikallaan.

Kaiken sen järkytyksen jälkeen en voi enää nauttia raskaana olosta. Joka päivä kyttään onko oireet vähentyneet, jos ruoka maistuukin paremmin kuin eilen pelkään kantavani jälleen kuollutta alkiota kohdussani. Haluaisin olla onnellinen, hymyillä ja luoda suunnitelmia tulevasta, silitellä vatsaani ja ajatella "minusta tulee äiti". Nyt minä vain yöt ja päivät mietin "miten ihmeessä tämä muka voisi selvitä hengissä?". Olen lukenut neuvolasta saamani raskausopukset kannesta kanteen, se kaikki tuntuu jotenkin absurdilta, näinkö raskaus muka etenee, että vatsa kasvaa ja sikiö kehittyy, voin tuntea jossain vaiheessa potkuja.. Aivan kuin lukisin satukirjaa, johon on unohdettu painaa tekstit siitä mitä karu todellisuus oikeasti on, pelkoa keskenmenosta ja kohtukuolemasta ja kaikesta muusta pahasta. Törmäsin tilastoon, jossa kerrottiin, että alkuraskauden ultraääneen ja sydämen sykkeen löytymisen jälkään raskaudella on 90% mahdollisuus jatkua normaalisti. Miksi en voisi uskoa, että niin käy, miksi se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, miten saan luotua itselleni edes hieman toivoa?

kuva: weheartit.com


lauantai 2. elokuuta 2014

Aika matelee

Minulla ei oikein ole mitään kirjoitettavaa tänne, samat ajatukset kiusaavat päivästä toiseen. Aika tuntuu kuluvan hitaasti ja joka päivä huoli muuttuu enemmän peloksi. En tiedä miten pysyn järjissäni vielä vajaan neljä viikkoa np-ultraa odotellessa. Raskausoireet jylläävät, muttei mikään tuo rauhaa. Olen myös kerran vuotanut minimaalisen määrän verta ja panikoinut itseni väsyksiin.

Yritän välillä unohtaa koko raskauden ja antaa mielelleni sen tarvitseman rauhan, kunnes kauhukuvat valtaavat mielen. Pelkään, että sama painajainen toistaa itseään. En ole kertonut raskaudesta juuri kenellekkään, kuin varjellakseni sitä kaikelta pahalta. En tiedä mitä tehdä jos tämä kaikki otetaan minulta pois uudelleen.

kuva: weheartit.com

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Onnellinen pahoinvoija

Helteiden mukana saapui jo kaipaamani pahoinvointi. Ruokahalu loppui kuin seinään ja lähes kaikki mitä yritän syödä alkaa yököttämään. Jääkaappikylmiä hedelmiä pystyn syömään voimatta pahoin, mutta jokainen muu ruokalaji jää yleensä muutaman suullisen jälkeen syömättä.

Onhan tämä ehkä rankkaa, tehdä ruumiillista työtä, selviytyä helteestä ja vielä etovasta olostakin. Kuitenkin olen todella onnellinen tästä pahoinvoinnista, mikä on kuitenkin niin lievää, ettei se vaivaa koko päivää, eikä mikään ruoka ole vielä päätynyt wc-pönttöön asti. Olen onnellinen jokaisesta puistatuksesta ja etomisen tunteesta. Jokainen muistutus siitä, että olen vihdoin uudelleen raskaana saa hymyn huulille. Olen valmis vaikka oksentamaan maaliskuuhun saakka, kunhan vain saan lapsemme elävänä ja terveenä maailmaan. Uskon nimittäin ettei mikään raskausajan vaiva raasta ja satuta niin lujaa kuin menetyksen kohtaaminen ja loppumaton lapsen kaipuu, toivon menettäminen ja sen uudelleen esiin väkisin kaivaminen aina uudelleen ja uudelleen. Vaikka heräisin nyt jokaisena aamuna pahoinvoivana, ovat nämä onnellisimpia aamuja pitkään aikaan.

kuva: weheartit.com


torstai 24. heinäkuuta 2014

Varhaisultrakuulumiset

Kädet täristen kirjoitan tätä tekstiä. Kädet täristen istuin myös tunti sitten äitiysultran odotusaulassa. Lopulta minut kutsuttiin ultraushuoneeseen, käytiin perusasiat läpi ja asetuin ultrattavaksi. En pystynyt katsomaan kuvaruutua vain tuijotin seinään huulta purren. Yhtäkkiä havahduin kaiuttimista kaikuvaan jumputukseen "sydänäänet näkyvät ja kuuluvat vahvasti", purskahdin itkuun. Kätilö hämmästyi, luuli että satutti minua ultralaitteella, mutta sopersin, ettei kyse ollut siitä.

Alkio oli odotettua pienenpi (omasta mielestäni), vastasi kuitenkin "täydellisesti" raskaustestin teko ajankohtaa. Nyt sisälläni siis köllöttelee 6 viikkoa ja 6 päivää vanha pieni alkio, jonka sydän lyö vimmatusti. En muista koskaan olleeni näin hermostunut. Voisiko kaikki nyt mennä hyvin? On vain uskottava ja toivottava, ja ennen kaikkea odotettava.

kuva: weheartit.com

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

1. Neuvola

Tänään astelin tutun neuvolan ovista sisään. Sama terveydenhoitaja otti minut vastaan kuin reilu vuosi sittenkin. Tuntui oudolta olla siellä taas, jälleen raskaana, kunnes toisin todistetaan. Kävimme tiedot läpi, jätin heille myös luettavaksi ja kirjattavaksi naistentautien polin tiedot, kaiken mitä tässä kahden raskauden välissä on ehtinyt tapahtua.

Kaikki oli kunnossa, painoa oli tullut vuodessa lisää, samoin kuin huolia, kilokaupalla. Kerroin miten kova koettelemus keskenmeno kaikella tavalla oli, ja miten en ole selviytynyt siitä täysin vieläkään. Välillä kun tuntuu, että elän sitä tilannetta nyt uuden raskauden myötä uudelleen. Kuin nyt oltaisiin vielä niillä onnellisilla viikolla ja päivä päivältä pelko vain lisääntyy. Terveydenhoitaja ehdotti minulle tarvittaessa neuvolapsykologin palveluita, mikäli näiden asioiden käsittely ei tunnu onnistuvan oman itseni kanssa. Tämä onnistuu kuitenkin vasta elokuussa, nyt kun eletään tätä kesäloma-aikaa.

Lasketun ajan määrittämistä varten sain lähetteen varhaisultraan. Ajankohta selviää myöhemmin, kun saan ajan postissa tai puhelimitse. Tuntuu kuitenkin pahalta odottaa ja nyt olen päättänyt pelostani huolimatta uskaltautua huomenna yksityiselle ultrattavaksi. Mitä sitä enää totuuden kuulemista pitkittelemään. Joko tässä ollaan onnellisesti raskaana tai ei, ei odottaminen sitä muuta miksikään. Ja vaikka elävän alkion näkeminen antaisi vain vähän toivoa, on se sentään edes jotain.

Muok. sain kuin sainkin ajan seuraavalle päivälle kunnalliseen äitiysultraan!

kuva: wehearit.com

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Pelkoa ja pohdintoja

Olen kovasti ruvennut kyttäämään näitä raskausoireita ja koittanut muistella mikä olo oli viime raskaudessa näillä viikoilla. Muistaakseni voin jo pahoin tähän aikaan, rv 7+0. Nyt pahoinvointia ei ole ollut, vain satunnaisesti ja iltaisin, aamut on helppoja. Tissit olivat kipeät viime raskaudessa niin kauan kuin sitä ilo kesti, nyt tissikipu hävisi tämän viikon aikana lähes olemattomiin. Vatsan turvotus iltaisin on oikeastaan enää ainoa jäljellä oleva oire, ja tuntui kuin eilen illalla sekin olisi ollut vähäisempää, myös jatkuva nälän tunne on hävinnyt. 

Minua on myös vaivannut hiivatulehdus, tai sellaiseksi sen ainakin diagnosoin, kaikki oireet käyvät yksiin. Apteekista haettu paikallislääkitys alkaa onneksi tepsimään. Lisäksi olen raskauden aikana syönyt antibioottikuurin, tosin raskaana ollessa tämän lääkkeen syöminen pitäisi olla ok. Olen kuitenkin miettinyt olenko lääkkeiden käytöllä aiheuttanut alkiolle hallaa, vaikka kyseisten valmisteiden käyttö raskauden aikana pitäisi olla turvallista?

Mietin siis jatkuvasti onko kaikki ok. Pitäisikö oireita olla enemmän, miksi tissikipu hävisi? Voiko tämä raskaus vain poiketa niin paljon edellisestä, että oireet eivät tule samalla tavalla? Vai voiko olla, että jotain pahaa on taas tapahtunut, voiko alkio olla jälleen menehtynyt, aiemmin kuin viimeksi? Olo ei ole ollenkaan niin luottavainen kuin edellisessä raskaudessa, jossa oikein hehkuin onnea. Toisaalta kipua tai vuotoja ei ole ollut, mutta ei sekään minulle mitään tarkoita, ei niitä ollut viimeksikään. 

Neuvola-aika on vasta keskiviikkona, varasin myös yksityiselle varhaisultran torstaille jos neuvolan ultra-aikaa saa odottaa pitkään. Mietin kuitenkin soittaisinko huomenna neuvolaan saadakseni lähetteen hCG-mittaukseen. Toisaalta se on ollut nousussa hyvin ainakin aluksi kun digitestin tulos on vaihtunut aina raskaana 1-2 tuloksesta siihen viimeiseen 3+ asti. Milloin minusta tuli tälläinen hermoraunio ja miksen osaa olla murehtimatta..? Miksi mulle kävi viimeksi niin, että nyt en osaa kuin varautua pahimpaan uudelleen ja uudelleen!? Helvetti..

kuva: weheartit.com

torstai 17. heinäkuuta 2014

Malttamaton

Omien laskujeni mukaan tänään on rv 6+4, tämä arvio toki voi heittää kun en ovulaatiota edes testaillut, sen vain silloin olin tunevinani. Viime raskaudessa kävin yksityisellä varhaisultrassa rv 6+2 ja silloin alkio ja syke näkyi niinkuin pitikin. Nyt alan olla malttamaton kun tiedän, että mikäli sisuksissani joku majailee, sen jo näkisi. Ensin ajattelin odotella ensi keskiviikkoon, että mihin ajankohtaan neuvola varhaisultran minulle saisi, kuten sieltä puhelimessa lupailtiin. Nyt kuitenkin mietityttää jos joudunkin odottamaan useamman viikon? Tuntuu, että jo ensi viikkoon on ikuisuus. Yksityinen lapsettomuuslääkärini on harmikseni lomalla, muutoin olisin varannut hänelle ajan heti plussattuani tälle viikolle. Eräs luottogyneni kuitenkin olisi töissä ja hänelle aikoja viikon päähän, pitäisikö varata, vai jättää ultraus neuvolan varaan?!

Kyllähän minä sen tiedän, ettei ultrausajankohta vaikuta raskauteeni mitenkään. Oli tyyppi elossa tai ei, oikeassa tai väärässä paikassa ultraus nyt viikon tai kuukauden päästä ei muuta mitään. Paitsi sen, että voisin saada mielenrauhan. Välillä tuntuu, että olen sekoamassa. Tuntuu, että kuvittelen koko raskauden ja tarvitsen pitäviä todisteita siitä, että olen saamassa lapsen. Myös mies vaikuttaa kovin malttamattomalta.

kuva: weheartit.com

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Plussakierto pähkinänkuoressa

Olen kovasti miettinyt millainen loppujen lopuksi oli tämä kesäinen kierto, josta plussa raskaustestiin viimein ilmestyi. Ei se ainakaan oppikirjan mukaan mennyt:

-Kierto oli ennätyspitkä, ovulaatio tapahtui vasta kp 37 (minullahan oli ollut muutama alle 40 päivän kierto tätä ennen).
-Gelee Royale ja muut vitamiinit olivat niin sanotusti unohtuneet käytöstä, foolihappo oli ainoa mitä muistin syödä.
-Greippimehut ja muut poppaskonstit oli unohdettu ruokavaliosta.
-Nautin pitkästä aikaa alkoholia muutamina päivinä, terassikausi kun oli käynnissä.
-Poltin myös muutaman tupakan sillon tällöin, vaikka olin vannonut lopettavani.
-En ollut käynyt vyöhyketerapiassa muutamaan kuukauteen, olin ollut laiska varaamaan aikaa.
-Stressiä oli vähemmän, johtuen kesälomasta.
-Olin käynyt yksityisellä lapsettomuuslääkärillä puhumassa mieltä vaivanneista asioista ja stressi tästäkin oli paljon pienempi kuin aiemmin.
-Päätin pitää taukoa lapsettomuudesta ja nauttia kesästä.
-Nukuin paljon ja urheilin vähän, nautin siitä kun ei tarvinnut tehdä mitään.
-Vietimme paljon yhteistä aikaa miehen kanssa.

Vaikka elämäntavat eivät näin "taukokierrosta" ja kesästä johtuen olleet raskautumiselle suotuisimmat ihme tapahtui. En tiedä vaikuttiko raskautumiseeni stressittömyys, lomailu ja rennosti ottaminen vai silkka hyvä tuuri. Edes ennätyspitkä kierto ja myöhäinen ovulaatio ei vaikeuttanut raskautumista, kuten olin pelännyt. Koitan kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni stressittömyydestä myös nyt, kun tilanne on vielä epävarma. Päivät matelevat ja välillä nousee esiin huoli, onko tuolla edes ketään hengissä..

kuva: weheartit.com

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Tuumasta toimeen

Nyt on viikko ihmetelty asiaa plussatestin jälkeen. Tänään uskaltauduin soittamaan neuvolaan. Siellä ehdotettiin, että laskettu aika määritettäisiin varhaisultralla, ensin kuitenkin pitää mennä kahden viikon päästä paikalle ja saada sieltä lähete. Olisin joka tapauksessa vaatinut ultraa joko naistentautien polilta tai mennyt yksityiselle. Nyt on ilmeisesti vain sitten odotettava mille ajankohdalle neuvola ultra-ajan saa. Positiivista on myös se, että neuvolassa on kaikki vanhat tietoni viime vuodelta, joten minun ei tarvitse täytellä kaikkia lappuja ja kyselyitä uudelleen, päivitetään ne vain sitten paikan päällä.

Olen yrittänyt olla ajattelematta koko raskautta ja säästää itseni stressiltä, turvotus ja rintojen aristus kuitenkin muistuttaa tilanteesta jatkuvasti ja hyvä niin. Nyt kun neuvolakin on varattu voin kuitenkin yrittää vain keskittyä näihin ihaniin aurinkoisiin päiviin ja antaa ajan kulua.

Välillä kuitenkin iskee aivan kamala pelko ja paniikki. Pelko tuulimunasta tai kohdun ulkoisesta raskaudesta. Mietin olisiko raskaustestin pitänyt näyttää viikko sitten vahvempaa tulosta, onko oireita tarpeeksi, mikä vihlaisu vatsalla voi merkitä mitäkin kamalaa.. kuitenkin kiellän itseltäni murehtimisen, se ei auta nyt yhtään. On vain uskottava, toivottava ja odotettava.

kuva: weheartit.com

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Salaisuus

Päätettiin olla kertomatta raskaudesta kovin aikaisin. Halutaan nauttia tästä salaisuudesta kahdestaan. Äidille halusin kuitenkin kertoa heti, se kun on ollut koko ajan tukemassa tässä tilanteessa.

Olen myös miettinyt mikä blogin kohtaloksi koituu. Tämä on ollut mulle terapiaa, paikka purkaa ajatuksia ja pahaa oloa, jota keskenmeno ja sen käsittely on aiheuttanut. Ehkä sitten kun raskaus on turvallisesti pidemmällä, en enää jatka kirjoittamista, mutta en sulje blogia. Tänne kirjoittaminen on ollut tärkeää, olen saanut vertaistukea, tsemppiä ja ennen kaikkea saanut tätä kautta tavoitettua monta ihmistä, sekä purkaa omia mietteitä. Tämä on selviytymistarina, jota en koskaan halua unohtaa. Vielä kuitenkin jatkan kirjoittamista mm. siitä mitä tunteita tämä uusi raskaus keskenmenon jälkeen herättää, miltä tuntuu saada toinen mahdollisuus näin pitkän ajan jälkeen.

Vaikka uusi raskaus hieman pelottaa, en ole lainkaan niin kauhuissani kuin olin kuvitellut. Olo on onnellinen ja tyyni. Meillä on maailman ihnanin salaisuus.

kuva: weheartit.com

torstai 3. heinäkuuta 2014

Miltä nyt tuntuu

Ensinnäkin kiitos kaikille onnitteluista! Olo on sanoinkuvaamaton. Ensimmäinen tunne oli järkytys kun näin testin tuloksen, tuntui kuin olisin kuullut sydämeni lyönnit kaikuvan kylpyhuoneemme seinillä. Sitten aloin pelkäämäät, kädet tärisivät. Rauhoiteltua itseni kerroin miehelle, hän oli rauhallinen ja hymyili, kaikki oli hyvin.

Nyt kun olemme maistelleet tätä uutista, on kaikki kuten ennenkin. Emme kiirehdi, emme kokoa pilvilinnoja ja suuria suunnitelmia, vaan nautimme tästä pienestä salaisuudestamme. Tärkeintä tässä kaikessa on se, että vastoin tiettyjä odotuksia, pitkästä kierrostani ja omista epäilyistäni huolimatta tulin raskaaksi. Se miten tällä kertaa käy, ei ole meidän päätettävissä.

Tuntuu siltä kuin olisin saanut toivon takaisin, vuoden kadoksissa ollut valon pilkahdus valaisee taas meidän päiviä kirkkaampana kuin koskaan, ja minä olen niin helvetin onnellinen.

kuva: weheartit.com

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Tämä ei voi olla totta!

Ajattelin säästää itseni viivojen tulkinnalta (tai niiden kuvittelulta) ja ostin digitaalisen raskaustestin, joka kertoisi tylysti suoraan olenko raskaana vai en.

Aamulla hiippailin vessaa, kuvittelin jo tuntevani menkkamaista kipua vatsalla ja meinasin olla tekemättä koko testiä. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja hetken päästä ruudulle ilmestyi raskaana 1-2.

Olo on todella outo ja hämmentynyt, ihan kuin tämä ei voisi olla totta.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

2 päivää myöhässä

Menkat on kaksi päivää myöhässä. En haluaisi elätellä turhaa toivoa, tai kytätä oireita (mitä muuten on!). En halua pettyä, taas. Olen uskotellut itselleni etten ole raskaana, en ole antanut yhtään toivoa, olen jopa kiusannut itseäni. En lauantaina ennen viihteelle lähtöä tehnyt raskaustestiä. Oletin vain silloin että menkat alkavat sunnuntaina. Kun niin ei tapahtunut poltin sunnuntaina yhden tupakan ja ajattelin "olin ehkä laskenut väärin ja menkat alkavatkin huomenna". Tänään juhlissa söin homejuustoa ja graavilohisalaattia. Kaikesta tästä asennoitumisesta huolimatta menkat eivät ole alkaneet, vatsa ei ole edes kipeä. Nyt mua enää vaan pelottaa niin helvetisti, mitä jos...

...mitä jos toivoa on?

kuva: weheartit.com


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Dpo 13

Omien laskujeni mukaan tänään eletään ovulaation jälkeistä päivää numero 13. Olo on turvonnut pallo, hermoja kiristää ja suutun/otan itseeni pienimmästäkin, selkää särkee, tutut finnit ovat taas ilmestyneet naamalle. Kaikki merkit viittaavat siihen että menkat alkavat huomenna. Yhtään raskaustestiä kaapissa ei ole, mutta mitäpä minä niillä tekisinkään. Viime yönä näin unta, että sain varhaisen keskenmenon, heräsin kyyneliin. Kyllä se stressi ja pelko vain sielä takaraivossa kolkuttaa vaikka niistä kuinka yrittäisi päästä eroon ja unohduksiin.

Toisaalta vain toivon, että uusi kierto alkaisi, tämä nykyinen venyi aivan liian pitkäksi, nyt on jo kp 50.

kuva: weheartit.com

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Avoimuudesta

Olen ymmärtänyt, että todella moni kärsii lapsettomuudesta ulkopuolisten tietämättä. Minä itsekkään en voi tietää kuinka monessa makuuhuoneessa omassa tuttavapiirissäni yritetään saada toivottu raskaus aikaan, ja kuinka moni saattaa tälläkin hetkellä olla lapsettomuushoidoissa. Ne ovat yksityisiä, henkilökohtaisia asioita, joita harva haluaa tai pystyy jakamaan ulkopuolisille. Usea pari haluaa pitää tälläiset asiat itsellään, kertoa sitten kun raskaus on saanut alkunsa kokemistaan vaikeuksista, ja moni varmasti vain on onnellinen onnistumisestaan, kertomatta kenellekkään paljonko ja kuinka kauan onnellista uutista on odotettu.

Minä olen ollut koko ajan rehellinen ja avoin. Vanhempani, siskoni ja ystävät tiesivät, että ehkäisy ei ollut käytössä. Muutaman kerran kun kuvittelin olevani raskaana jännitettiin ystävien kanssa mitä testi näyttäisi. Jopa kerran mietin ääneen baarissa uskallanko juoda mitään alkoholipitoista jos olenkin raskaana.

Kun vihdoin teimme positiivisen testin lähetin siitä kuvan usealla ystävälle. Vanhmmille kerroimme varhaisultran jälkeen. Lopulta raskaudesta tiesi usea taho, myös työpaikalla olin asiasta kertonut. Näin ollen moni myös tuli kuulemaan surullisen uutisen kun raskaus meni kesken. Ja luonnollisesti moni arvaa, että uutta raskautta ei ole kuulunut.

Olen puhunut lääkärikäynneistä avoimesti kaikille, varsinkin kysyttäessä en ole jättänyt vastaamatta. Olen pystynyt puhumaan vaikeuksistamme saada raskautta alulle, kiertohäiriöstäni ja ylipäätään kaikesta mitä olemme kokeneet tähän asti. Jopa sen olen sanonut ääneen, miten raskasta kaikki on ollut henkisesti, miten meitä on todella koeteltu.

Ja miten tämä kaikki on otettu vastaan? Kaikki ovat olleet ymmärtäväisiä, moni halunnut olla tukena ja kysellyt kuulumisia. Tuntuu hyvältä kun ihmiset lähellä tietävät, ei tarvitse esittää mitään muuta kuin tilanne todellisuudessa on, ja ennen kaikkea on mahtavaa tuntea miten moni välittää. Ja miten moni muu toivoo myös, että meistä jonain päivänä tulisi onnelliset vanhemmat.

kuva: weheartit.com

torstai 19. kesäkuuta 2014

Lomakuulumiset

Kesäloma on alkanut hyvin, vaikka sää ei ole ollut mitä parhain, ehkäpä sekin vielä lämpenee. Juttelin yksityisen lapsettomuuslääkärini kanssa puhelimessa hoitojen aloittamisesta ja kun kerroin, että haluaisin pitää nyt taukoa lapsettomuudesta hän piti sitä erittäin hyvänä ideana. Stessittömyys ja ajatusten siirtäminen muihin asioihin voisi kuulemma jopa auttaa raskautumaan. Ja hänen mielestään pohdinta-aikaa on paljon, niinkuin myös aikaa raskautua.

Nyt eletään ovulaation jälkeisiä päiviä. Tunsin ovulaation vasta kp37 joten tästä tuleekin yllätyspitkä kierto (edellinen taisi olla 39päivän mittainen). Sen kummemmin en ole kuitenkaan oireita tai oloja kuulustellut. Syksyksi on varattu ulkomaan matka ja elämä kulkee eteenpäin niin, etten kiellä itseltäni mitään ajatuksella "entä jos olen silloin raskaana". Haluan suunnitella elämää eteenpäin nyt niin, että me olemme kaksin, se tuntuu paljon järkevämmältä. Miksi kuvitella perhe tulevaisuuteen kun en voi olla varma tulemmeko olemaan sellainen?

Kaiken tämän lapsen kaipuun siirtäminen syrjään on kuitenkin erittäin raskasta, mutta se on järkevintä mitä voin tehdä. On annettava tilaa muullekkin elämälle ja löydettävä kadoksissa ollut ilo. Olen ollut katkera jo liian pitkään. Ihanaa juhannusta kaikille lukijoille!

kuva: weheartit.com

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Loma lapsettomuudesta

Minulla alkaa kesäloma ensi viikolla. Ja nyt ennen lomaakin olen nauttinut ystävistä, auringosta ja parisuhteestani. Meillä on mennyt todella hyvin. Tuntuu kuin aurinko olisi tuonut uutta virtaa myös tähän parisuhteeseen, kuin se olisi tehnyt meistä taas onnellisia. Olemme nauttineet toisistamme ja yhtäkkiä huomasin, että en ole ajatellut vuosi sitten tapahtunutta keskenmenoani, lapsettomuuttamme ja elämän kurjuutta juuri ollenkaan.

Lääkäri soittaa minulle ylihuomenna, kysyäkseen olemmeko pohtineet clomihoidon aloittamista. Mieshän on lukuisten keskustelujemme jälkeen taas lämmennyt tähän lastentekotouhuun ja ehkäisy on hänestä ehdoton ei. Kuitenkin minä olen sitä mieltä, että kaipaan todellista lomaa, lomaa töistä, stressistä ja ennen kaikkea tästä lapsettomuudesta. Ajattelin siis sanoa lääkärille, että minä en kertakaikkiaan vain ole henkisesti vielä valmis tähän, viimeinen vuosi on ollut niin rankka, että nyt on loman aika. Ei enää kokeita, ei yhdelläkään tutkimuspöydällä makaamista ja samojen asioiden vatvomista. Tarvitsen nyt aikalisän, kesän ilman paineita ja ehkä syksyllä otan asian uudelleen pohdintaan. Nyt on aika rentoutua!

 kuva: weheartit.com

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Vuosi sitten maailma romahti

Harva ehkä muistaa mitä tapahtui vuosi sitten, 7. päivänä kesäkuuta vuonna 2013. Minä muistan tarkalleen mitä silloin tapahtui, enkä varmaan tule koskaan unohtamaan sitä.

Heräsin aikaisin, herätyskello soitti jo seitsemältä aamulla. Oli vaikea nousta, väsytti ja olo oli huono. Hampaita pestessä yökötti. Join jäävettä ja yritin nieleskellä suklaamuroja. Se oli yksi harvoista ruuista mitä pahoinvoinnista kärsiessä pystyin syömään. Aurinko paistoi, puin ylle kevyet housut ja t-paidan, vatsa oli turvonnut pömppö jo heti aamulla. Kävelin keskusneuvolaan noin 15minuuttia alkukesän aamuna, jännitti aivan kamalasti. Ennen neuvolan ovista sisään astumista laitoin vielä viestin facebook yhteisöön, jossa oli samaan aikaan odottavia äitejä, sain useita vastauksia "kyllä se hyvin menee, tsemppiä". Odotin pitkään, ajat olivat hieman myöhässä, ympärillä oli muitakin raskaana olevia, toisilla kasvava vatsa näkyi jo selvästi.

Kun minun vuoroni tuli käytiin muutama asia läpi ennen kuin asetuin ultrattavaksi. Laite likui vatsani päällä ja pian kuva lapsestani piirtyi edessäni olevalle valkokankaalle suuren kokoisena. Siinä se oli, minun vauvani, mutta aivan paikoillaan. Sitten kuulin ne sanat joita en koskaan unohda "Siinä hän on. Valitettavasti sydän ääniä ei kuulu". Tunne oli sanoin kuvaamaton. Hengitys lamaantui, kyyneleet vierivät, puristin nyrkit yhteen ja ajattelin "tämä ei voi olla totta". Hoitaja mittaili sikiötä, tarkisti vielä veren virtausta ynnä muuta ennen kuin ultraus lopetettiin. "Sikiö on menehtynyt arviolta 2 päivää sitten. Olen todella pahoillani". En pystynyt sanomaan mitään, hoitaja höpötti miten asia hoidettaisiin tästä eteenpäin, minä en järkytykseltäni edes saanut nyökyteltyä." Lopulta hän sanoi "Voisiko joku hakea sinut nyt kotiin, ja olla kanssasi?" Vastaamatta mitään otin puhelimen ja soitin äidilleni, uskomattoman hyvällä tuurillä hän ei ollut töissä vaan ottanut lomapäivän. "Äiti, hae mut pois täältä keskusneuvolasta" sain soperrettua. "Kulta onko joku hätänä?" Äiti kysyi. "On". Ja kymmentä minuttia myöhemmin äiti poimi minut nyyhkyttämästä keskusneuvolan portailta, eikä hänen tarvinnut kysyä enempää.

Menetykseni jälkeen vuoden aikana on käyty mitä uskomattomin taistelu. En olettanut, että raskaaksi tulo olisi näin vaikeaa, en edes sitä miten rikki keskenmenon kokeminen voisi ihmisen repiä. Kuitenkin vuodenajasta toiseen olen jaksanut uskoa, että joskus vielä tämä kaikki on ollut taistelun arvoista. Joskus vielä katselen siltä samalta valkokankaalta vatsassani kasvavaa vauvaa joka liikuttelee käsiään ja jalkojaan elävästi, tanssii kohdussani ja jonka sydän lyö vimmatusti.

kuva: weheartit.com

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kevyemmin mielin

Yksityisellä lääkärillä käynnin jälkeen olo on 170euroa köyhempi, mutta mieli huolista kevyempi, edes hieman. Lääkäri oli mukava, ennenkaikkea asiantunteva, hän nimittäin työskentelee yksiyisellä lapsettomuusklinikalla.

Hän kävi läpi paperini poliklinikan kirjauksista, sekä labra-arvot ja voitteko kuvitella hän kuunteli minua! Ensimmäistä kertaa tuntui, että joku ymmärsi minua koko menneen vuoden aikana. Tuomio oli kaikenkaikkiaan tämä:

-Näyttää siltä, että kuukautiskiertoni on tasaantunut n. 35-40päivän mittaiseksi
-Ovulaatio tapahtuu myöhään, mutta se tapahtuu
-Labra-arvoni ovat täysin moitteettomat! Estradioliarvokin on matala, niinkuin kuuluukin olla alkukierrosta (korkea arvo sen sijaan olisi huolestuttava), joten polin lääkäri oli tulkinnut vastaukset tältä osin väärin!
-Minulle syksyllä määrätyt Primolut- keltarauhastabletit olivat virhe, ne estivät ovulaation silloin, ja sekoittivat kiertoani entisestään (kiitos nauistentautien poli!)
- Clomifen olisi minulle sopivin valmiste mikäli haluan yrittää aikaistaa ovulaatiotani ja näin lyhentää kiertoani
- Tämän lääkkeen aloittaminen kuitenkin vaatisi kontrolliultria, jotka pitäisi tämän lääkärin toimesta tehdä yksityisellä lapsettomuusklinikalla, mikä taas maksaa satoja euroja.
-Jos tämä hoito aloitettaisiin kunnallisella lapsettomuuspolilla, on heidän periaatteidensa mukaan mies tutkittava ennen sinne menoa yksityisesti mikä maksaa reippaat 100 euroa (siemennesteanalyysi).

Minulla on kuitenkin hänen mielestään pitkästä kierrostani huolimatta hyvä mahdollisuus tulla raskaaksi, toisin kuin aiempi lääkärini on väittänyt (sanoi, että se on ihme jos raskaudun ilman hoitoja). Kohdun limakalvo näytti hyvältä (vastasi tilannetta omassa alle neljänkymmenen päivän mittaisessa kierrossani) ja munasarjoissa ei näkynyt mitään poikkeavaa, hyvin kypsyi munarakkuloita molemmin puolin. Hänen mielestään tähän mennessä saavuttamani painon nostaminen on riittävä, eikä siitä voida enää syyttää lapsettomuutta (toisin kuin edellinen lääkärini väitti) ja koska labra-arvot ovat todella hyvät, ei niistäkään selitystä löydy.

Nyt on vain pohdittava jatkammeko yritystä näin, vai taivuttelenko miehen siemennäytetestiin vai maksammeko useita satoja clomihoidostani yksityisellä klinikalla. Nyt kysyisin teiltä rakkaat lukijat, etenki jotka clomifeniä ovat syöneet missä clomit teille on määrätty ja kuinka seurantaultrat on toteutettu?

kuva: weheartit.com

perjantai 23. toukokuuta 2014

Syy lapsettomuuteen?

Tämän kierron alussahan kävin laboratorikokeissa, joissa minulta mittailtiin jos jonkinmoisia hormoniarvoja, sekä aivan perus veriarvot. Kun polilta ei mitään ruvennut vastauksista kuulumaan, soittelin sinne itse. Hoitaja ei ottanut arvoihin mitään kantaa (ei niistä kuulemma juuri mitään ymmärtänyt), sanoi kuitenkin lääkärin ne katsovan ehkö jopa samana päivänä, pyysin arvot myös kirjallisena kotiin.

Lääkärin kirjaukset asiasta sain postissa eilen. Muuten arvot näyttivät hänen mukaansa normaaleilta, mutta estradioli eli estrogeenitaso oli todella alhainen, arvoltaan menopaussi-ikäisten naisten luokkaa. Tässä ilmeisesti piilee syy hedelmättömyyteeni, epäsäännölliseen kiertoon ja siihen ettei uusi raskaus ole alkanut. Soitin polille, mutta vielä en ole saanut vastausta mitä asialle tehdään vai tehdäänkö mitään. Lääkäri kuitenkin sanoi, että oletettavasti munarakkulan kypsymisessä on häiriötä, ovulaatio ei tapahdu normaalisti ja minun on tästä syystä vaikea, jopa mahdotonta tulla raskaaksi. Aika yksityiselle lääkärille on jo varattuna ensi viikolle. Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Polilla lääkäri oli vain sitä mieltä, että painoa pitäisi saada lisää, kai jokin muukin hoitokeino täytyy olla?

weheartit.com


torstai 22. toukokuuta 2014

Oodi lapsettomien puolesta

Olen pohtinut usein suutuspäissäni tämän tyyppisen postauksen kirjoittamista jo pitkään. Teksti tästä aiheesta saattaa kuitenkin loukata monia, etenkin jos sen ymmärtää väärin, ottaa turhan henkilökohtaisesti tai ei osaa ajatella tältä kantilta kun itse nyt kirjoitan. Nyt on kuitenkin pakko sanoa ääneen muutama painava sana. Alkuun haluan kuitenkin erikseen painottaa, että kunnioitan perheellisiä ihmisiä, äitejä, isiä, huloltajia ja isovanhempia. Pidän heitä tärkeinä ja ennenkaikkea vahvoina ja hienoina ihmisinä.

Minua kuitenkin henkilökohtaisesti ärsyttää etenkin nuoret juuri äidiksi tulleet naiset, jotka äitiyden leiman saatuaan kipuavat itse automaattisesti kaikkien muiden ihmisten yläpuolelle. Kun tämä jumalallinen äidin titteli on saavutettu, pitävät he itseään tärkeämpinä ja parempina ihmisinä, ovathan he sentään äitejä, huoltajia, vastuussa pienestä elämästä, täyttäneet elämänsä tarkoituksen. Tämän tietyn tyyppiset äitinaiset katsovat usein meitä lapsettomia ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Me olemme heistä kaikella lailla alempi arvoisia, tuhlaamme elämäämme turhiin asioihin, heidän hoitaessa tärkeää tehtäväänsä äiteinä. Heidän mielestään meidän elämämme on ajan haaskausta matkusteluun, koulujen käyntiin, ystävien näkemiseen ja herran jumala ehkä jopa hauskan pitoon, sekoiluun, päihteisiin... He ovat lapsettomia parempia, supernaisia, jotka kasvattavat lapsia, hoitavat samalla talouden, lenkittävät koirat ja leipovat pari kakkua joista otetaan kuvat sitten sosiaaliseen mediaan "olempa taas tänään kerennyt vaikka mitä, olen kyllä maailman paras kotiäiti". Sillä välin me olemme heidän mielestään tuhlanneet päivämme paljon vähemmän tärkeisiin asioihin kuin perheen pyörittämiseen. Kyllä, he ovat uskomattomia ihmisiä, vahvoja, jaksavat vähillä yöunilla, kestävät lasten kiukuttelut, vesirokot ja vatsataudit, pitävät kodin pystyssä ja silti jaksavat hymyillä ja olla onnellisia. Samoin kunnioitusta ansaitsevat myös heidän miehensä jotka aamulla heräävät vauvan itkuun, aloittavat päivänsä ennen pitkää työvuoroa vaipanvaihdolla ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vielä laittavat lapset nukkumaan. Heissä on voimaa, se on myönnettävä.

Mutta ehkä jopa uskomattomampaa voimaa löytyy myös lapsettomissa ihmisissä, sitä kukaan vain ei tuo kaikkien näkyville, siitä ei puhuta, eikä sitä näe ulkoapäin. Minusta supernaisia eivät ole vain arkea pyörittävät äidit. Minusta supernaisia ovat myös ne uskomattomat naiset jotka kuukaudesta toiseen pettyvät kun heidän suurin toiveensa äitiydestä ei toteudu, mutta joka kerta nostavat päänsä pystyyn uudelleen ja uudelleen, nielevät pettymyksen kyyneleet ja taistelevat unelmistaan. Vahvoja ovat ne naiset jotka ravaavat poliklinikoilla, syövät erilaisia hormoneja saadessaan kropassaan sen raskautumisen ihmeen aikaan, kestävät lääkkeiden tuomat sivuvaikutukset, mielialanvaihtelut ja turvotukset, piikittävät itseensä lääkärin määräämät lääkeannokset, joihin rahaa on mennyt enemmän kuin yhdenkään lapsen jääkiekkolisenssimaksuihin. Kalliita hoitaja joudutaan tekemään uudelleen ja uudelleen ilman takuuta onnistumisesta, punktiot, ultrat, tutkimukset, testit. Myös keskenmenoista kerta toisensa jälkeen kärsivät naiset hautaavat suuret unelmansa samalla kun luopuvat pienistä ihmisenaluisaan, kärsivät surusta, murheesta ja uskomattoman suuresta epäreiluuden tunteesta mutta silti jaksavat uskoa, että joskus vielä, eivät suostu luovuttamaan. Vahvempia kuin useammat perheen äidit ovat naiset, jotka joutuvat järkyttävissä kivuissa synnyttämään kohtukuoleman tai keskeytyneen keskenmenon osuessa kohdalle kuolleet lapsensa, ja kun kaiken sen tuskan jälkeen jäljelle jää vain tyhjyys, he keräävät itsensä ja jatkavat eteenpäin. Ja ne miehet jotka, pysyvät näiden naisten rinnalla, elävät sen kaiken heidän kanssaan, ravaavat ise tutkimuksissa ja jaksavat aina vain pitää toivoa yllä, silittää poskea ja valaa uskoa onnistumiseen, he ovat aivan yhtä suuria sankareita kuin perhettään elättävät miehet.

Minä pidän itseäni selviytyjänä, uskomattoman vahvana naisena ja miestäni tämän kaiken kanssani eläneenä uskomattomana miehenä. Monista blogeista olen lukenut ihmisten samankaltaisista kamppailuista, unelmista kiinni pitämisestä ja epäonnistumisista selviämisestä. Arvostan heistä jokaista, he ovat elämän vastoinkäymisten kovettamia, uudelleen ja uudelleen pettymyksestä nousseita ja toivoa silti viimeisillä voimillaan ylläpitäviä sankareita. Tämä postaus on kunniaksi heille, ja omalle itselleni. Tämä on myöskin kirjoitettu avaamaan silmät sellaisilta perheellisiltä ihmisiltä, jotka näkevät meidät vähempinä kuin mitä todella olemme. Kiitos ja anteeksi.

kuva: weheartit.com

tiistai 20. toukokuuta 2014

Lapseton lapsien keskellä

Viikonloppuna olin lastenkutsuilla, kummityttöjeni vuoksi tietenkin. Pidin pienemmästä huolta ja leikin isomman kanssa myös. Lapsia oli monen ikäisiä, heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan ja sitten minä. Tuntuu kuin olisin erottunut joukosta, kuin värikkäässä kankaassa olisi ollut se yksi musta läikkä. Ihan kuin minusta olisi näkynyt kilometrin päähän että olen erilainen, että minulla ei ole lapsia.

Hautasin kuitenkin nämä ajatukset syvälle mieleeni ja nautin lapsien seurasta. Imin itseeni vilpittömiä hymyjä ja lasten ihanaa naurua. Halasin kummityttöjäni, vaihdoin toiselle vaipan ja syötin välipalaa, yhdessä maalattiin ja leikittiin. Päivä oli loppujen lopuksi aivan mahtavaa laatuaikaa noiden ihanien tyttöjen ja heidän ystäviensä kanssa.

Syvällä jossain kuitenkin edelleen kirpaisee ja mietin itsekseni miksi minulle kävi näin? 

kuva: weheartit.com

tiistai 13. toukokuuta 2014

Mietteitä äitienpäivästä

Vasta tänään havahduin siihen, miten hyvin mennyt äitienpäivä sujui. Suurimmat menkkakivut oli kärsitty edellisenä päivänä. Sain nauttia äitienpäivälounaasta kolmen ihanan äidin kanssa, siskoni, äitini ja mummoni. Olen kiitollinen jokaiselle heistä, ja ihailen heitä, äitinä, sekä tärkeänä ihmisenä omassa elämässäni. Minulla on heiltä paljon opittavaa, äitiydestä ja elämästä ylipäätään. Jokainen heistä on vaikuttanut minuun ja käsityksiini.

Koko päivänä en surrut omaa kohtaloani olla olematta äiti sillä vielä vuosi sitten luulin että tänä vuonna viettäisin ensimmäistä äitienpäivääni. Viimevuonna olin kuitenkin paljon enemmän äiti kuin nyt, silloin olin toisella kuulla raskaana. Jotenkin tässä vuoden aikana olen toivonut uuden mahdollisuuden lisäksi myös jonkinlaista sisäistä rauhaa. Rauhaa tunteiltani, rauhaa siltä kaipuulta ja kiduttavalta epäreiluudelta. Nytkö olen sen löytänyt? Nyt kun kaikista päivistä eniten juuri äitienpäivän olisi luullut herättävän minussa tunteiden myrskyn olin onnellinen ja rauhallinen, pidin miestäni kädestä kiinni ja rakastin. Onnittelin rakkaista äitejä ympärilläni, silityn kummityttöni poskea, nauroin. Koin kiitollisuutta omasta äidistäni, joka on elänyt kanssani kaikki vuoden aikana koetut tuskat ja surut, katsoin mummoani arvostaen hänen elämäänsä, viisauttaan. Kaikki tuntui olevan hyvin, vaikka en saanutkaan kukkia tai aamiaista sänkyyn. Vaikka meillä ei raikaa lapsen nauru, vaikka me olemme edelleen kaksin ja vaikkei minussa kasva uutta elämää. Ehkä vihdoin olen oppinut olemaan armollinen itselleni, ettei minun tarvitse olla katkera tai kateellinen.

kuva: weheartit.com

lauantai 10. toukokuuta 2014

Piinailu ohi!

Ensinnäkin kiitos kaikille kanssani piinaileville ja jännittäville! Tänään aamulla kuitenkin wc-käynnillä toivotin kuukautiset tervetulleiksi eli dpo 14 muuttui kiertopäiväksi 1. Pettymyksen tunne oli tiessään, taisin huokaista helpotuksesta. Vaikka raskaus onkin toivottu, odotan kauhulla plussatestiä, sitä pelkoa ja paniikkia.

Taidan tänään lapsettomien lauantain ja uuden kiertoni kunniaksi nauttia muutaman lasin viiniä ja huomenna viettää laatuaikaa oman ihanan äitini kanssa! Siis ihanaa huomista äitien päivää kaikille äideillä ja toivotaan, että jokainen äidiksi haluava saisi sitä vielä äitinä viettää.


maanantai 5. toukokuuta 2014

Vainoharhainen

Tänään on Dpo 10 ja nyt pelottaa. Pelottaa, että olen raskaana. Dpo 6 tuntui kipeää nipistelyä kohdulla, ajattelin heti "voi ei, kiinnittyminen!". Viikonloppuna luulin saaneeni flunssan kun lämmöt huiteli yli 37 joka mulle kovin korkea, vaan en minä kipeä ole. Eilen kipeytyi nännit (yleensä näin tapahtuu vain ovulaation jälkeen). Vatsa on turvonnut kuin ilmapallo, jo heti näin aamusta vaikken ole vielä mitään syönytkään.

Yksi raskaustesti on vielä jäljellä, mutta en tiedä miten uskaltaisin koskea siihen ja milloin. Pelottaa, ei siksi, että tulen pettymään kun testiin ilmestyy tuttu yksi viiva, sitä lähinnä odotan, se pettymys on jo ihan tervetullut. Sitä pakokauhua minä pelkään, jos saankin positiivisen tuloksen. Pelkään mitä mies ajattelisi ja ennen kaikkea mitä minä ajattelisin. Viime kesä meni täysin pilalle keskenmenon vuoksi, nytkö tämä kesä sitten elettäisiin pelossa, että se kaikki tapahtuu uudelleen? Eikä! Luultavasti kuitenkin viimeistään viikonloppuna kun menkat alkavat, kaduttaa että edes kirjoitin tämän tekstin, että olin näin vainoharhainen näistä "oireista" ja tästä "tunteesta".

kuva: weheartit.com

lauantai 3. toukokuuta 2014

E-pillereistä

Tuntuu, että tämä vauvakuumeilu on muodostunut yhdeksi omaksi elämän jaksoksi. Kuin olisi ollut ensin luku 1. Ehkäisy ja nyt luku 2. Ei ehkäisyä. Olen nyt alkanut väkisinkin ajattelemaan tuota mennyttä ajanjaksoa ja miten se on mahdollisesti vaikuttanut minuun ja jopa elämääni nyt.

Minullehan määrättiin e-pillerit nuorisoneuvolassa kun olin 15-vuotias. Olin itse mennyt paikalle kun edellisenä iltana seksin aikana kondomi oli hajonnut ja tarvitsin jälkiehkäisyä. Se annettiin, vaikka kuukautiseni eivät olleet edes alkaneet. Olin alipainoinen ja kärsin syömishäiriöstä. Suurella todennäköisyydellä en olisi edes voinut tulla raskaaksi.

Tähän kuukautisten puuttumiseen siellä ehdotettiin e-pillereiden aloittamista, koska myös "seurustelin" ja harrastin jo seksiä. Niinpä aloin syömään pillereitä heti rippileirin jälkeen, ja niin ne kuukautisetkin tulivat, ihan ensimmäisen kerran minullekkin. Lopulta kuukautisista tuli jopa riesa, ja aloin syömään pillereitä omin päin kaksi liuskallista putkeen, jolloin sain pidennettyä kiertoani niin että kuukautiset tulivat vain kuuden viikon välein, se oli mahtavaa!

No, nyt kun en ole syönyt pillereitä enää kahteen vuoteen kärsin edelleen epäsäännöllisestä ja pitkästä kierrosta. Lopettaessani pillerit sain odotella useita kuukausia, että uusi kierto alkoi. Lopulta tein vuosi sitten positiivisen raskaustestin pitkästä kierrosta (ja myöhäisestä ovulaatiosta) huolimatta kp47.

Vaikka myös raskaus, keskenmeno ja kohdun lääkkeellinen tyhjennys sekoittivat hormonitoimintaa ja kuukautiskiertoa entisestään, olen silti varma että e-pillereiden pitkäaikaisella käytöllä on oma osuutensa. Niin luonnoton ajatus kun pillereissä on "estä itseäsi tulemasta raskaaksi". Vaikka osa raskautuu pillereiden läpi, tai unohtaen välistä yhden, uskon itse kuuluvani siihen ryhmään, jolla pillerit aiheuttavat hedelmättömyyttä tai ainakin hormonaalista epätasapainoa, sekoittavat kropan. Lisäksi olen huomannut vapautuneeni tietyistä mielialaongelmista, ja jopa seksiä tekee enemmän mieli kun ei ole tuota ehkäisyä käytössä.

Niin mahtavalta kun pillereiden aloitus kymmenen vuotta sitten tuntui, seksi ilman kondomia, ei huolen häivää ja ne odotetut kuukautiset, olisin toivonut, että minua olisi varoitettu, kerrottu haittavaikutuksista ja ongelmista. Sen sijaan pilleripaketti lähes tyrkyttäen lyötiin käteeni ja siinä se pysyi kahdeksan vuotta, josta syystä lapsen saantini saattaa olla nyt vaikeutunut epäsäännöllisen kierron myötä.

kuva: weheartit.com

torstai 1. toukokuuta 2014

Vappu ja sen tuomat ajatukset

Vappu on se viimeinen kevään merkki. Nyt on lopulta aika myöntää, että kesä tulee ja lähenee päivä kun keskenmenosta tulee vuosi aikaa. Ja ennen kaikkea, että on kulunut vuosi ilman uutta raskautumista. Se sattuu, mutta on totta.

Vuosi sitten tähän aikaan vatsassani kasvoi pieni ihmisen alku. Hänen oli määrä syntyä jouluna. Kuvittelin olevani jouluna synnärillä, ehkä jo oma lapsi sylissäni, väsyneenä mutta onnellisempana kuin koskaan. Jouluna meillä ei kuitenkaan ollut lasta, oli vain sama suru jota oltiin jo puoli vuotta kannettu, ja odotettu uutta mahdollisuutta. Vuosi sitten kuvittelin tämän kevään olevan ihmeellistä aikaa, kuvittelin tekeväni keväisiä vaunukävelyitä, meillä olisi ehkä uusi koti, oma piha. Vopputorilla oltaisiin käyty kolmistaan, ensimmäinen vappupallo lastenvaunuissa kiinni. Ja minkälainen olisikaan ollut ensimmäinen kesä puolivuotiaan lapsen kanssa!

No nyt elämme vappua kahdestaan, mutta minussa elää pieni toivo, että vatsassani voisi pienenpieni hedelmöittynyt munasolu kiinnittyä ja että ensi vuonna kaikki nuo odottamani asiat voisivat käydä toteen...

kuva: weheartit.com

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Ovulaation ohi

Sain toissapäivänä ovulaatiotestiin tummat viivat (kuluttelen niitä pois kaapeista). Eilen illalla vatsa tuntui oudolta, aralta. Tänä aamuna heräsin helvetillisiin viiltäviin kipukohtauksiin jotka sijoittuivat oikealle puolelle alavatsaa. Niinpä se ovis taisi sittenkin tapahtua tässä kierrossa, todella myöhään tosin. Eipä silti taida tarvitse jännitellä loppukiertoa, petipuuhissa on ollut hiljaista.

Eilen saatiin riita aikaiseksi, nukkumaan mentiin ilman sen kummempaa sovintoa. Tänään olen koko päivän töissä myöhään illalla, joten ohi taitaa mennä tämä ovulaatio.

Hyödynnetty tai ei, olen onnellinen, että kroppa toimii sen verran että ovulaatio kaikesta päätellen tapahtuu. Hyvä niin. Mikäli olen oikeassa uusi kierto alkaa kahden viikon kuluttua.

kuva: weheartit.com