Vuoden viimeinen päivä

"Takana on ennen kaikkea vuosi selviytymistä. Kaiken jälkeen olen itsestäni ylpeä, seison omilla jaloillani, tunteiden läpi taistelleena, silti vahvana. En antaisi pois sekuntiakaan hetkinäni äitinä, raskaana olevana naisena. Olen ollut kiitollinen kaikesta, vaikkakin toisinaan niin vihainen."

Näin kirjoitin tasan vuosi sitten, viime vuoden viimeisenä päivänä. Nyt olo on hieman toinen. Mennyt vuosi on ollut kasvamista. Talven taistelin ajatusteni kanssa lapsettomuudesta ja oli kiire saada vihdoin uusi raskaus alulle. Söin vitamiineja ja lisäravinteita, kävin vyöhyketerapiassa ja ravasin lääkäreiden vastaanotolla. Lopulta saimme lähetteen lapsettomuusklinikalle. Keväällä mies löi jarrut pohjaan ja kertoi ettei ole enää valmis tekemään kanssani lasta. Hiljalleen vauvakuume vaipui ajatuksissa taka-alalle. Aurinko alkoi paistaa ja kesä alkoi. Päästin irti. Päästin irti keskenmenon aiheuttamasta tuskasta ja ahdistuksesta, päätin vihdoin elää. Nautittiin kesästä, suunnittelin ulkomaanmatkoja, päätin hakea kouluun seuraavana keväänä. Vihdoin tuli tunne, että on ihan hyvä olla juuri näin, että me riitetään nyt kaksin. Sitten se tapahtui, heinäkuun ensimmäisinä päivinä olinkin raskaana, raskaustesti oli vihdoin positiivinen. Keskenmenosta oli kulunut yli vuosi aikaa ja kun olin antanut itselleni anteeksi ja jättänyt asian taakseni, unohtanut pakkomielteisen raskaaksitulemisen halun olinkin tullut raskaaksi. Ja tässä me nyt olemme, raskausviikolla 30+0 uutta jännittävää vuotta odottaen. Tämä on ollut tärkeä vuosi ja olen siitä sanoin kuvaamattoman kiitollinen.

kuva: weheartit.com

Onnellisia hetkiä

Olen hyvin tyytyväinen, että se syvä, odottamaton ja täysin uusi onnen tunne on pysynyt minussa koko raskauden ajan. Se on käsittämätön tunne, jollaista en ole kokenut kuin kerran aiemmin vain hetken aikaa, silloin kun viimeksi olin raskaana, kunnes en enää ollutkaan.

Se tunne nousee aina uusiin sfääreihin, jokaisen vatsassani tuntuvan potkun ja mukkasun myötä. Tunnen sen voimakkaana myös silloin kun katson kaunista vatsaani peilistä hymyilen, miten uskomattoman ihana se onkaan! Onnellisimmat hetket olen kuitenkin viime aikoina viettänyt kotisohvalla. Näitä hetkiä ovat ne kun mieheni silittää vatsaani, suukottaa sitä ja sanoo vauvalle jotakin. Tai kun hän laskee päänsä vatsalleni ja sulkee silmänsä. Kun katson häntä ja hänen onneaan en voi olla enää kiitollisempi tästä kaikesta, vihdoin me olemme tässä tilanteessa. Tuntuu, että nämä hetket ovat korvaamattoman arvokkaita.

Ehkä tämä raskaus on tuntunut näin ihanalta myös siksi, että en ole kärsinyt juurikaan mistään vaivoista. Turvotusta ei ole ainakaan vielä tullut, painoakin vain vajaa 4 kiloa. Olen edelleen energinen ja jaksan työpäivät, vaikka niiden jälkeen olenkin uupuneempi. Hemoglobiinikin on pysynyt hyvänä. Nukun hyvin, herään yleensä kerran wc:hen ja kylkeä käännän unissani, harvoin herään asentoa vaihtamaan. Selkäsäryt eivät ole vielä pahemmin vaivanneet ja supistustenkin määrä on vähentynyt huomattavasti. Kaikki on tähän asti sujunut todella hyvin ja meidän onnemme kasvaa päivä päivältä. Ja kuvitella nyt eletään jo 30. raskausviikkoa, miten nopeasti aika kuluukaan kun aluksi tuntui siltä, että se ihan matelee!

kuva: weheartit.com

Kohti viimeistä kolmannesta

Huomenna alkaa uusi raskausviikko 28+0, tämä tarkoittaa sitä että raskauden viimeinen kolmannes pyörähtää käyntiin. Kaikki tämä tuntuu epätodelliselta, minäkö olen äiti ja me perhe ihan muutaman kuukauden kuluttua?! En vieläkään voi uskoa sitä todeksi.

Vatsa on kasvanut suuresti, olen sf-mitan osalta pompsahtanut kaavion keskikäyrältä yläkäyrälle. Tämä huima kasvu on tuntunut kiristävänä tunteena vatsan sivuilla, sekä tukalana olona ylävatsalla. Useat paidat kiristävät ja hankaavat, harva vaate istuu ylle. Edelleenkin olen ollut ostamatta äitiyspaitoja, jotenkin tuntuu että se olisi turhaa rahan tuhlausta, muutama kuukausi saa mennä omilla löysemmän mallisilla paidoilla. Raskausarvilta on tähän asti vältytty, olen kyllä öljynnyt vatsanahkaa ahkerasti.

Liikelaskentaa ei ole tarvinnut harrastaa, sillä vauva (saako sitä sanoa jo vauvaksi?) on kovin vilkas tapaus, edelleen. Aamulla herään potkuihin ja niitä tuntuu päivän aikana usein, myös liikkeessä. Iltaisin meno on kovinta kun rentoudun sohvalle tai sänkyyn. Yöllä kylkeä kääntäessä tai wc-reissulla pikkuinen ilmoittaa myös olevansa hereillä. Hyvä niin. Vaikka möyriminen, hikkailu ja potkut välillä tuntuvat myös ikäviltä olen niistä todella onnellinen, eipä tarvitse huolehtia tuleeko liikkeitä tarpeeksi.

Töissä olen jaksanut ihan hyvin. Oikeastaan väsymys tulee vasta työpäivän päätteeksi ja vapaapäivät olen yrittänyt pyhittää lepäämiselle. Supistuksia tulee edelleen päivittäin, mutta harvemmin kuin aiemmin. Ehkäpä kohtu on jo hieman tottunut saamiinsa potkuihin ja venymiseen. Selkäkivut ja muut murheet eivät ole vieläkään vaivanneet vaikka niitä olen kauhulla odottanut työn fyysisyyden vuoksi. Äitiysloman alkuun ei ole oikeastaan kuin puolitoista kuukautta koska pidän muutamat jäljelle jääneet lomapäivät ennen sitä.

Tulokasta varten olen jopa tehnyt joitakin vaatehankintoja kirpputorilta, sekä ostanut mm. harsoja. Suuremmat hankinnat teemme muuton jälkeen alkuvuodesta. Pinnasänky odottaa vanhempieni luona ja ystävältä saamme hoitopöydän. Äitiyspakkauskin on noudettu jokunen viikko sitten. Edelleenkään en ole kokenut kovin kummoista intoa haalia ja hypistellä vauvanvaatteita. Edelleen kaikki se tuntuu kaukaiselta. Jopa äitiyspakkauksen sisältökin on käyty läpi vain nopeasti, en ole sitä sen kummemmin penkonut.

Tälläkin hetkellä kuitenkin hymyilen ja juttelen vatsassani mylläävälle pienelle ihmiselle, omalle lapselleni. Siellä hän on ja hän tekee meidän onnellisemmaksi kuin mikään muu on koskaan tehnyt.

kuva: weheartit.com

Hyvää ja huonoa tuuria vai normaalia elämää?

Olen viimeaikoina miettinyt paljon miten tähän tilanteeseen elämässä on päästy. Välillä tuntuu kuin olisin saanut lottovoiton tullessani uudelleen raskaaksi. Tuntuu kuin hyvä onni olisi vihdoin löytänyt luokseni. Mutta oliko raskautumisessa kyse millään lailla tuurista? Sehän on kuitenkin varsin normaalia, että nainen tulee raskaaksi kun ehkäisyä ei ole, suurimmalle osallehan käy näin. Joten oliko onnella mitään tekemistä tässä asiassa, vai olenko vain normaali nainen joka tulee raskaaksi niinkuin lähes kuka vain muukin?

Ehkä tässä tuurilla ei ollut osuutta asiaan, mutta tilastojen valossa olen kuitenkin kokenut ainakin sen huonotuurisen osan, saamalla keskenmenon viime vuoden kesäkuussa 12. raskausviikolla. Sanotaan että noin puolet hedelmöittyneistä munasoluista ei etene raskauteen asti. Varhaisia keskenmenoja tapahtuu paljon naisten luullen niitä kuukautisiksi, normaalia siis. Mikäli alkion sydämen syke havaitaan raskausviikolta 6 eteenpäin on raskaudella arvioitu olevan 90% mahdollisuus jatkua normaalisti. Minun alkiollanihan tuo syke silloin havaittiin. Mahdollisuudet raskauden onnistumiseen nousivat joka viikko ja olin raskausviikollani 11+0 vain muutaman prosetin huono-onnisten joukossa kun sikiöni sydän pysähtyi. Erittäin huonoa tuuria siis sanoisin.

Nyt kun olen tässä uudessa raskaudessani käynyt supistusten vuoksi tarkastamassa välillä kohdun suun tilannetta (joka edelleen on siis täysin normaali) minulle sanottiin, että vain pienellä prosentilla supistukset aiheuttavat vaikutuksia kohdun suun / -kaulan tilanteeseen, ja vielä harvemmilla tämä johtaa ennenaikaiseen synnytykseen. Mutta kun huono tuuri on osunut minuun jo kerran, eikö niin voi käydä uudelleen. Olen kahlannut läpi tilastoja ennenaikaisesta syntymästä, kohtukuolemasta, raskausmyrkytyksestä ja kaikenmaailman komplikaatioista miettien osuuko huono tuuri kohdalleni joidenkin näiden muodossa vai voiko kaikki mennä ihan hyvin. Olisiko hyvää onnea jos kaikki sujuisi ilman suurempia ongelmia tai murheita? Vai olisiko se vain yksi normaali raskaus useiden muiden joukossa?

Ehkä me itse päätämme olemmeko onnekkaita ja onko vaistoinkäymiset osa normaalia elämää vai pelkkä hirvittävä epäonni joka osui juuri omalle kohdalle. Ehkä kokemukset muokkaavat ajattelutapaamme niin, että osalle ihmisistä päivän selvältä kuulostavat asiat ovat toiselle yhtä suurelta onnen potkulta tuntuva asia kuin lottovoitto. Joka tapauksessa minä koen olevani todella hyväonninen kun kohdussani potkii ja hikottelee oma lapseni, hänen sydämensä lyö tihein lyönnein ja hän kasvaa päivä päivältä. Ja minä vain toivon, että säästyisin suuremmalta epäonnelta, että tämä kaikki voisi mennä ihan vain normaalisti.

kuva: weheartit.com