Itsetutkiskelua

Tämä jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa eläminen on opettanut minulle paljon uusia asioita itsessäni, asioita jotka huomaan vasta nyt, luonteenpiirteitä mistä en pidä ja niitä jotka tekevät minusta juuri minut.

Olen aina pelännyt, että jotain pahaa tapahtuu, pelännyt kuolemaa ja menetyksiä. Ajattelin aina, jos sellaisen kohtaisin maailmani pysähtyisi, etten selviäisi. No niin lopulta kävi, menetin jotakin korvaamatonta, koin vääryyttä ja suurta epäonnea. Lapseni kuoli kohtuuni, minä synnytin kuolleen pienen sikiön sairaalassa. Se kuulostaa edelleen pahalta, mutta nyt siitä on tullut osa elämääni, niin vain kävi. Enää ei satu puhua siitä, enää en itke ajatellessani sitä kaikkea. Maailma ei pysähtynyt, minä en romahtanut. Kaikki kokemani on tehnyt minusta vahvemman ja valmiimman kaikkeen mitä elämä antaa ja ottaa.

Olen myös oppinut näkemään pintaa syvemmälle. Tajuamaan miksi jotkut ihmiset saattavat olla vihaisia, katkeria ja surullisia. Olen haudannut ennakkoluuloni ja antanut ihmisille oikeuden tunteisiinsa, oppinut olemaan tuomitsematta.

Kaiken henkisen kasvuni keskellä minussa kuitenkin kytee edelleen negatiivisia tunteita, kateutta ja suurta surua. Olen kateellinen ihmisille joiden ei tarvinnut käydä läpi tätä kaikkea, niitä joille elämä antaa onnistuneen raskauden, ja ennen kaikkea elävän ja terveen lapsen. Lapsellisesti itken kateuttani kun jollain muulla on jotain mitä minulla ei. Olen surullinen etten saa olla äiti. Toisinaan se tekee minut niin surulliseksi, että tunnen hukkuvani niihin kyyneliin, mutta aina jossain kohtaa ne vain piru vie loppuvat. Kuitenkin tunnen olevani oma itseni, kaikkine tunteineni. Minulla vain on paljon kovempi kuori kuin ennen.

kuva: weheartit.com

Arvon tänäiltana arvonnan voittajan, vielä siis ehtii osallistumaan!

Helpotuksen huokaus

Syy alakuloisuudelle selvisi jo eilen kun menkat alkoivat. Väsymys, itkuisuus ja muut negatiiviset tunteet katosivat yhtäkkiä, olivat siis jälleen niitä kuuluisia pms-oireita. Nyt olo on helpottunut, 48 päivän mittainen kierto on vihdoin ohi ja uusi sai alkaa. Tällä kertaa pidän näppini erossa ovulaatiotesteistä, kun ne viimeksikin johtivat minut harhaan ja kun ovis todella oli, sen kyllä tunsi (älytöntä minkälaiset ovulaatiokivut mulle onkaan tullut keskenmenon jälkeen, en ole sitä ennen tunnistanut).

Ajattelin varata itselleni alkukiertoon ajan vyöhyketerapiaan, sekä käyttää joululahjaksi saamanani kasvohoitolahjakortin. Nyt on aika rentoutua, ainakin yrittää. Myös tieto siitä, että ensi viikolla pääsen taas lääkärin juttusille rauhoittaa mieltä.

Vielä muutama päivä aikaa osallistua arvontaan!

Alavireistä

En tiedä hiipiikö kauhulla odottamani kevätmasennus mieleeni pikkuhiljaa, mutta jokin pitää nyt yhtäkkiä alkanutta alavireyttä yllä. Mieli on maassa, väsyttää, tuntuu tyhjältä ja välillä jopa toivottomalta. Miehen kanssa ollaan otettu kunnolla yhteen, tunnen epäonnistuneeni, että olisi pitänyt pystyä tekemään tämän suhteemme eteen enemmän, olemaan parempi, jaksamaan paremmin. Yhtäkkiä helmikuusta on tullut vauvauutisten kuukausi, on vaikea usko miten joku oikeasti saa sen lapsen syliinsä asti. Miksi epäonni osui meihin? Miksen tule uudelleen raskaaksi, mikä on vialla?

Tänään eletään jo kiertopäivää.. en itseasiassa ole edes varma, tipuin laskuissa. Niitä on kasassa kuitenkin jo yli neljäkymmentä, raskaustesti näyttää negatiivista tulosta. Ensi viikolla on onneksi lääkäriaika polilla. Aion vaatia hoitoa, edes jotain. Ja mikäli kroppaani ei voida hoidattaa tämän enempää, mikäli odotuksen ja yrityksen pitää vain jatkua ja mun pitää vain jaksaa niin sitten aletaan hoidattamaan tätä päänuppia, se on liian kovilla tän kaiken kanssa. Nyt jatkan mantrani hokemista "Kyllä tää tästä! Kyllä tää tästä! Kyllä tää tästä.." ja starttaan tämän viikon käyntiin. Ei, taidan sittenkin hautautua vielä hetkeksi peittojen alle.

PS. Muistakaa edellisen postauksen arvonta!

10 000 ja arvonta

Ohhoh Blogger ilmoitti, että 10 000 blogini sivun katselua pamahti eilen rikki! Mahtavaa, joku lukee tätä! Ihana huomata, että aluksi oman mielenterveyden vaalimisen vuoksi perustettu itkuvalitusblogi on kerännyt lukijoita, saman kokeneita ja vertaistukea jakavia ja vailla olevia ihmisiä. On ollut ilo jakaa surut ja murheet teidän kanssa tätä kautta, kommentit piristävät mieltä ja tulee aina se lohduttava tunne, joku tietää miltä musta tuntuu.

Teille ihanille lukijoilleni, joita sielä ilmeisesti noinkin paljon on, ajattelin järjestää tämän aktiivisuuden myötä pienen arvonnan:

Tähän postaukseen kommentoimalla olet mukana 10euron arvoisen lahjakortin arvonnassa H&M-vaateliikkeeseen. Toiseksi tullut saa pienen yllätyslohdutuspalkinnon. Mainostamalla arvontaa blogissassi saat kaksi arpaa! Jos nimimerkin takaa ei löydy blogia, laitahan sähköpostiosoitteesi niin saan otettua yhteyttä voiton osuessa kohdalle! Arvon voittajan 28.2.  Eli ei muuta kuin kommentoimaan, kertokaa vaikka mitä tulevalta keväältä odotatte eniten? Minä odotan sitä, että saan heittää talvitakit varaston nurkkaan, oi se vapauden tunne kun ulos voi lähteä ohut takki tai nahkarotsi yllä!

Onnea kaikille arvontaan ja ihanaa kevään odotusta!

itku pitkästä ilosta

Hyväntuulisuutta ja onnellisuuden tunnetta olikin jo kestänyt kauan. Positiivisuus oli pitkästä aikaa päivittäin läsnä. Hymyilin ja nautin elämästä, kaikki tuntui olevan taas hyvin. Kuin olisin päässyt yli pahimmasta. En surrut, en itkenyt, olin taas oma itseni. Sitten jotain tapahtui..

Erehdyin tänään vanhempieni kellarivarastoon etsimään erästä kirjaa. Hyllyltä löysin jotain muutakin. Kauniisti viikattuna vaaleansininen villa-asu, potkuhousut ja pienenpieni neuletakki, kirjailua rinnassa, kauniit napit. Katsoin vaatteita pitkään, tartuin niihin ja lopulta puristin ne itseäni vasten. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja siihen minä sitten romahdin, keskelle kellarin lattiiaa. Jonkin aikaa siinä yksinäni itkiessäni surua ja ikävää lapseeni, jota en koskaan saanutkaan, tunsin taas sen valtavan piston sydämessäni, sen kaipuun. Lopulta sain kerättyä itseni kasaan, pyyhittyä kyyneet ja asetettua vauvanvaatteet takaisin hyllylle. Ennen kuin suljin varaston oven, vilkaisin vielä hyllylle ja sanoin ääneen "joku päivä vielä".

kuva: weheartit.com

Kilpajuoksu ajan kanssa

Aika kuluu huimaa vauhtia, kuin huomaamatta. Se on samalla pelottavaa ja huojentavaa. Tuntuu että vasta äskettäin elettiin kesää 2012 kun miehen kanssa jännityksellä tehtiin päätös, että ehkäisy saa jäädä pois. Vuosi kului loppuun kuin huomaamatta, plussaa ei kuulunut. Pian tulee jo vuosi huhtikuusta 2013 kun se plussa vihdoin ja viimein ilmestyi. Ja kuvitella nyt on jo yli kahdeksan kuukautta siitä kun minulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys ja raskausaika päättyi keskenmenoon.

Kuviteltiin, että oltaisiin vanhempia ennen kuin täytetään 25vuotta. Ajateltiin, että se olisi hyvä ikä, ja lapsellisena luultiin, että kyllä meille kahdessa vuodessa lapsi ehtisi syntyä. Enää se ei ole mahdollista, aika voitti tämän kisa. Ensi kesänä juhlitaan ensin miehen syntymäpäivää ja muutaman kuukauden päästä minun. On pakko myöntää, että ilmeisesti tätä kilpajuoksua aikaa vastaan ei voida voittaa. Aika kuluu ja sitä on turha yrittää pysäyttää.

Onko meillä nyt sitten uusi takaraja, aika jolloin on jo liian myöhäistä ryhtyä vanhemmiksi? Asiaa ei ole vielä kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi, enkä oikeastaan ole sitä vielä kovin paljoa miettinytkään. Ehkä kaikki konkretisoituu kesällä, kun mies täyttää 25 ja keskenmenosta tulee tasan vuosi aikaa. Luulen, että jos siihen mennessä en ole onnistunut raskautumaan uudelleen, täytyy harkita vaihtoehtoja, apukeinoja, keskustella lääkärin kanssa vakavammin kuin koskaan. Silloin varmasti mietin, onnistutaanko me koskaan, loppuuko aika vielä kesken? Nyt vielä toistaiseksi koen, että aikaa on.

kuva: weheartit.com

Kun mitään ei tapahdu

Tänään eletään kiertopäivää 34. Viimekierto kesti 35 päivää. Eli loppupuolella ollaa? Ovulaatio ei kuitenkaan ollut silloin kun kuvittelen ja jälleen raskaustestissä komeili selvä nega. Oireita ei ole nimeksikään, ei niin raskauteen kun menkkojen alkuunkaan viitaten. Joten ilmeisesti hetkeen ei ole tapahtumassa mitään, nähtäväksi jää kuinka pitkäksi kierto venyy. Naistentautien polille olen varmaankin yhteydessä joka tapauksessa, venyy kierto sitten pitkäksi tai jos ilmestyykin se toivottu plussa. Mikäli ovulaatio viivästyi, tai jäi tulematta kokonaan, kuka tietää kuinka pitkä kierto tästä vielä tulee.

Edelleen hyvillä fiiliksillä mennään, mitä nyt vähän harmittaa ja kummastuttaa se, ettei kierto pysynyt tällä(kään) kertaa aisoissa.. Enää voi toivoa, ettei tätä odottelua kauaa kestäisi. Onneksi päivät kuluvat nopeasti ja kevät tekee tuloaan.

kuva: weheartit.com

Kadoksissa katkeruus

Huomasin jotain ihanaa itsessäni. Katkeruus on hellittänyt, hymyilen, elän ja nautin. Enää en niin usein jää harmittelemaan meidän lapsettomuutta, en mieti millainen elämämme olisi jos keskenmenoa ei olisikaan tapahtunut.

Tänään vietin uskomattoman ihanan päivän kahden kummityttöni kanssa. Lapsen iloa ja naurua, leikkiä ja aitoa ansaittua onnellisuutta. Tuntui hyvältä, että vaikka en äiti olekkaan voin silti nauttia näiden lapsien seurasta, nähdä heidän kasvuaan ja kehitystään, olla ylpeä.

Elämä on taas näyttänyt parhaita puoliaan pimeydestä ja sateisesta kevättalvesta huolimatta. Mieli on hyvä ja avoin, ainakin nyt toistaiseksi. Aion nauttia tästä positiivisesta jaksosta nyt täysillä, koskaan ei tiedä milloin koittaa taas seuraava huono päivä, jolloin käperryn peittojen alle itkien ja kiroten epäreiluutta. Tänään ei ole kuitenkaa se päivä.

kuva: weheartit.com

Onnellisuudesta

Ilmoittaudun onnellisuuden tavoittelijaksi. Asetan itselleni tavoitteita "kun näin tapahtuu kaikki olisi hyvin, jos onnistun tässä olen varmasti ikionnellinen". Tämähän on todella typerää. Eilen aloin miettimään, että ei meidän oikeasti tarvitse tavoitella onnellisuutta, vaan onnellisuuden tulisi olla meissä kaikissa, elämän pienissä hetkissä. Niinkuin suru ja murhe tapahtuu yhtäkkiä arvaamatta kenestäkään riippumatta, ei onnellisuudenkaan eteen kuulu aina tehdä suuria saavutuksia.

Mikä minut sitten tekee onnelliseksi? Minut tekee onnelliseksi kiireettömät aamut, suudelmat kaulalle, häntäänsä heiluttava koiraystävä, hyvä kahvi. Minut tekee onnelliseksi pitkältä matkalta palannut ystävä, luja halaus, hymyt ja yhdessä nauraminen, se tunne "tänne minä kuulun". Minut tekee onnelliseksi vasemmassa nimettömässäni kimaltava sormus, yhdessä valmistettu illallinen, kainaloon käpertyminen, miellyttävä hajuvedentuoksu, elokuvat, jotka laittavat ajattelemaan. Minut tekee onnelliseksi palkitseva työ, uusi pari kenkiä, kevätauringon lämpö kasvoilla, syylini juokseva kummityttö, lapsen nauru. Nyt kun ajattelen uudelleen, onnellisuuden tavoittelu tuntuu naurettavalta, miten voin olla niin kiittämätön, kun haluan aina jotain enemmän ollakseni onnellinen, kun kaikki tämä ympärilläni riittää myös aivan hyvin.

Näihin ajatuksiin. Onnentäyteistä viikonloppua kaikille lukijoilleni!

kuva: weheartit.com

Toivo

Mitä toivo on? Minulle se on ajatus onnistumisesta, haavaideni toteutumisesta, usko siihen, että kaikki järjestyy, tavalla tai toisella.

Toivo onnistumisesta perheenperustamisessa oli korkea vielä puolitoista vuotta sitten. Kun raskaus ei alkanutkaan niin nopeasti kuin luulin, toivoni sai kolhuja, välillä tuntui, että toivo jopa menetettiin. Raskausaikana toivoin, että kaikki menisi hyvin, toivoin ajan kuluvan, että pääsisin turvallisille raskausviikoille. Juuri kun toivo alkoi olla korkeimmillaan se mureni täysin. Vajosin syvään toivottomuuteen. Syksyn aikana hiljalleen sain rakennettua ja luotua toivoa uudelleen.

Nyt toivon enemmän kuin ikinä, että me onnistuttaisiin. Toivo on aina korkeimmillaan kierron puolivälissä "nyt me onnistutaan". Kun uusi kierto alkaa tekisi mieli luovuttaa. Tänään tunsin oloni jälleen hitusen toivottomaksi kun aamulla raskaustestiin piirtyi jo tutuksi tullut yksi viiva. Mutta jostain se toivo aina kumpuaa uudelleen, ja nostaa päätään. Koskaan se ei ole kadonnut lopullisesti. Enkä aio noin vain luopua toivosta, en vielä pitkään aikaan.

kuva: weheartit.com

Muutoksia itsessäni

Viimeinen puolitoista vuotta on muuttanut minua ihmisenä paljon. Naurettava ajatus raskaaksi tulon helppoudesta on poistunut, kaipuu omaan lapseen, perhe-elämään on kasvanut mittaamattomaksi, ajatusmaailmani on saanut uusia näkökulmia ja olen oppinut olemaan aivan eritavalla kiitollinen kuin ennen.

Kun jätimme ehkäisyn pois kesällä 2012 pelotti ja jännitti, en tiennyt olinko siihen edes valmis, suhteemme oli tuore. Kun raskautta ei kuulunut ja kierrot olivat pitkiä, testejä kului ja minä turhauduin. Vauvakuume kasvoi, mutta mitään ei tapahtunut. Kun viimein raskaus alkoi ja kestikin jonkin aikaa, ehdin kiintyä siihen, ajatuksiin lapsesta, perheestä. Kun se otettiinkin yllättäen pois, koin aivan uudenlaisia tunteita, niitä oli vaikea käsitellä. Suru ja ikävä kasvoivat ennenäkemättömän suuriksi, en tiennyt mihin ne laittaa, mitä niille tehdä. Ajan kanssa tunteet järjestyivät, haalenivat, eivät olleet jatkuvasti läsnä, ne olivat myös kasvattaneet. Pienet vastoinkäymiset oli helpompi ottaa vastaan, kun oli selvinnyt elävänä jostain paljon suuremmastakin.

Nyt minusta on tullut myös uudella tavalla kiitollinen, kun olen menettänyt jotain korvaamatonta. Osaan olla kiitollinen kaikesta mitä on jo nyt. Pienistä asioista valittaminen tuntuu typerältä, onnelliset hetket ovat arvokkaampia kuin ennnen. Myös ajatusmaailma on saanut uudenlaisen näkökulman.

Kuulin juuri, että eräs tuntemani pariskunta, jotka ovat yli nelikymppisiä saavat ensimmäisen lapsensa tänä syksynä. Asiaa eräs päivitteli "Lapsi parka, kyllä lapset kuuluisi hankkia paljon nuorempina..". Noin olisin varmaan ajatellut itsekkin vielä jokin aika sitten. Mutta nyt, ensimmäinen ajatukseni ei ollut tuomita, vaan ajattelin miten kauan tätä lasta on voitu toivoa. Mitä kaikkea he ovat ehkä joutuneet kokemaan, kuinka monta vuotta yritystä mahtoikaan olla takana ennen tätä onnistunutta raskautta.

kuva: weheartit.com

Itsehillintää

Tänään eletään kiertopäivää 25. Olen malttanut mieleni ja pitänyt näppini erossa raskaustesteistä. Vielä ei ole oikea aika testata, en halua nähdä negatiivista tulosta liian aikaisin. Haluan odottaa kunnes tulos on varma. Miksi kiusata itseään testaamalla liian aikaisin.

Jo useana aamuna mieleni on tehnyt mieli kaivella testit esiin, tehdä ehkä yksi, ihan kokeeksi vain, jos siinä näkyisikin jotain. Mitään oireitahan ei ole ilmaantunut suuntaan tai toiseen. Turvotus on pysynyt poissa, kipuja tai muitakaan tuntemuksia ei ole ollut, tissit tuntuvat normaaleilta. Ajatukset harhailevat, toivo on kova, niinkuin myös kaipuu saada raskaus aluille ja tällä kertaa onnelliseen päätökseen.

Onneksi kuitenki on ollut myös paljon muuta mietittävää, tämä asia kun ei tästä miksikään tule, mietti sitä kuinka paljon hyvänsä.

kuva: weheartit.com