Mikä minua vaivaa?!

Eilen psykologin kanssa keskusteltiin uudesta syndromasta jonka olen itselläni havainnut ja diagnosoinut, sen nimi on "siihen on vielä aikaa"- syndrooma. Eli tuota lausetta hoen niin itselleni kuin muillekkin ja olen hokenut oikeastaan jo heinäkuusta asti, siitä päivästä kun raskaustesti näytti plussaa. Tänään raskausviikkoja on kasassa tasan 21+0 ja edelleen tuntuu toooooodella kaukaiselta edes ajatus siitä että minusta tulee äiti, meille tulee vauva.

Miten tämä syndrooma sitten ilmenee? No, sanotaanko nyt ihan suoraan, että tulevaa perheenlisäystä ajatellen _mitään_ hankintoja ei ole tehty. Siis ei yhtikäs mitään. Ei edes yhtä vaatetta tai lelua. Enää kyse ei ole ollut siitä, että hankitojen tekeminen pelottaisi niinkuin alkuraskaudessa. Se ei vain tunnu millään lailla luonnolliselta, en koe halua tai tarvetta sännätä lastenvaateosastolle hypistelemään mitään, en ole edes silmäillyt vaunu- tai pinnasänkytarjontaa, saati sitten miettinyt konkreettisesti mitä me edes tarvitsemme vauvaa varten. Eilen jopa pakotin itseni lastenvaateosastolle psykologini kehoituksesta. No, pyörin sielä ehkä korkeintaan 10minuuttia eksyneen oloisena, kosketin muutamaa bodya, rypistin kulmiani ja häivyin.

Ahdistaa, mikä minua oikein vaivaa? Suurin osa odottajista olisi viimeistään nyt tyttölupauksen saatuaa ja rakenneultran hyvien uutisten jälkeen sännännyt rimpsumekko-ostoksille. Missä on mun "äääää ihania vauvanvaatteita!" -fiilis? Älkääkä nyt siis ottako tätä niin, että vierastan koko raskautta, ei suinkaan. Vietän ihania hetkiä mahani kanssa, ihastelen sitä ja sen kasvua päivittäin peilistä. Vauva potkii hurjan paljon, yleensä aamuisin herään muutamaan mojovaan potkuun ja potkuttelu alkaa lähes heti kun asetun päivän aikana aloilleni, ruokatauolla, kahvitauolla ja etenkin iltaisin rojahdettuani sohvan nurkkaan. Jokainen potku ja töytäisy saa minut hymyilemään. Onko tämä normaalia ja ennenkaikkea ohimenevää? Vai joudunko todella seuraavien kuukausien aikana pakottamaan itseni ostoksille, sillä ihan oikeasti aikaa ei välttämättä ole tätä menoa ihan niin paljon kuin annan itseni uskoa, jossain vaiheessa se vain loppuu kesken..

kuva: weheartit.com

Rakenneultra

Kiitos kaikille tsempeistä! Eilinen rakenneultra oli suoraan sanottuna hermoja raastava kokemus. Jännitin koko aamun niin etten meinannut paikallani pysyä. Lopulta kun pääsimme ultraushuoneeseen tunnelma oli todella jännittynyt. Siinä minä makasin ultrageeli vatsalla ja mietin uskallanko katsoa kuvaruudulle, mies istui vieressäni hiljaa ja silitti tärisevää kättäni. Ultraava kätilö tarkasteli kuvaruudulle ilmestyvää pientä ihmistä hyvin tarkkaan ja hiljaisena. Välillä hän sitten kertoi mitä aikoi juuri nyt tutkia, ja jokaisen osion kohdalla jännitin suuresti. Mitään poikkeavaa ei kuitenkaan löytynyt ja mitat vastasivat täydellisesti ja päivälleen viikkoja.

Lopuksi kätilö kertoi, että hänen mielestään vatsani asukki on tyttö. Olin hämmästynyt, jollainlailla olin ajatellut odottavani poikaa, tämäpä mielenkiintoista mutta aika ihanaa! Ihan totta, tyttökö?

kuva: wehertit.com

Puoliväli

Tänään alkoi uusi raskausviikko 20+0 ja raskaus on puolessa välissä, se tuntuu todella oudolta, olen päässyt jo tähän asti! Olin viikon ulkomailla, etelän lämmössä ja se loma tuli todella tarpeeseen. Oli aivan ihana rentoutua auringossa!

Huomenna on rakenneultra, olen yrittänyt olla miettimättä sitä kovinkaan paljoa, mutta silti pelko nostaa päätään. Kaikenlaiset kauhukuvat ovat vallanneet mielen ja nyt olen jo lähes paniikin vallassa. Entä jos kaikki ei olekkaan hyvin, entä jos lapsessani on jotain vikaa, entä jos kaikki ei ole kunnossa ja pahin ajatus entä jos raskaus joudutaan keskeyttämään. Näistä syistä en ole tullut edes ajatelleeksi että monihan menee tähän ultraan asenteella "kumpikohan siellä on- tyttö vai poika?". Minulle se on ihan sama, kunhan vain kaikki olisi hyvin.

Sikiön liikkeet tuntuvat voimakkaina useita kertoja päivässä, se rauhoittaa mieltä. Miten näin vilkas kaveri voisi olla millään lailla viallinen? Nyt on vain jaksettava odottaa huomiseen ja toivottava parasta. Pitäkää peukkuja!

kuva: weheartit.com

Mitä meille kuuluu?

Olen puhunut täällä blogissa paljon vain itsestäni, omasta voinnistani ja omista ajatuksistani. Matkalla tähän tilanteeseen olen kuitenkin kulkenut käsi kädessä mieheni kanssa. Mitä meille sitten kuuluu juuri nyt?

Mies ihailee päivittäin kasvavaa vatsaani, koskettelee sitä ohi kävellessään, silittelee sitä ja laskee sille kätensä. Tunnen hänen hymynsä ja onnensa, ja se saa minussa aikaan hyvin lämpimän ja onnellisen tunteen. Eilen illalla hän tunsi vauvan liikkeet ensimmäistä kertaa asettaessaan kätensä vatsakummulleni. Se hetki oli ihmeellinen, taianomainen. Sellaista tunnetta ja onnea on kovin vaikeaa selittää, mutta olen hyvin kiitollinen, että olemme saaneet kokea jotain tällaista.

Me olemme siis onnellisia, sitä meille kuuluu. Mies on myös ihanan ymmärtäväinen ja haluaa elää kanssani tätä "päivä kerrallaan"-periaatetta. Vauvalle ei ole siis hankittuna yhtään mitään. Emme halua hätäillä, meillä on aikaa. Nyt vain nautitaan näistä keskiraskauden päivistä ja stressataan myöhemmin tulevaa talvea, hankintoja ja rahan menoa. Elämä on nyt ihanan seesteistä juuri tällaisena. Tajusin myös juuri, että meille ei ole ollut yhtä ainutta riitaa plussatestin teon jälkeen, olemme olleet kaikesta huolimatta nämä kuukaudet niin onnellisia, että emme ole jaksaneet edes hermostua toisiimme. Vaikka tämä kaikki on kovin pelottavaa se on parasta mitä meille on tapahtunut.

kuva: weheartit.com

18+0

Tänään alkoi uusi raskausviikko, puoliväli lähenee hurjaa vauhtia. Eilen oli myös toinen käynti neuvolapsykologin luona, tällä kertaa kyyneleet pysyivät poissa. Kerroin miten keskenmenon yksityiskohtainen läpikäyminen oli tuonut minulle rauhallisemman olon, kun jokin painava olisi pudonnut pois harteilta, kun sain avata luurankoja täynnä olevan kaappini ja siivota sen puhtaaksi jonkun kanssa. Niinpä tällä käynnillä puitiin pintapuolisesti pelkojani tulevaa rakenne ultraa kohtaan, joskin yritän olla ajattelematta sitä liikaa, etten vain anna itselleni lupaa maalailla kauhukuvia siitä. Lisäksi tehtiin rentoutusharjoitus jota voisin tehdä kotonakin lievittämään stressiäni. Psykologin mielestä minulle sopii "päivä kerrallaan"- periaate tässä raskaudessa, näin pystyn ajoittain nauttimaan raskaudesta juuri sillä hetkellä, enkä pääse liikaa murehtimaan tulevaa.

Vatsa on yhtäkkiä oikein kunnolla tullut esiin, sen piilottaminen on jo mahdotonta, joskin paksumman takin alta sitä ei näe. Viikko sitten oli kummityttöni kanssa elokuvissa ja kesken elokuvan tunsin ensimmäisen liikkeen. Siitä lähtien liikkeet ovat tuntuneet voimistuvasti päivittäin, ensin se oli kovinkin hämmentävää, nyt saa lähinnä jo hymyn huulille.

Ensi viikolla on tiedossa matka ulkomaille, jota myös hieman jännitän. Toisaalta lomailu ja arjesta irti päästäminen tekee varmasti hyvää. Työnteko on jo nyt ollut yllättävän raskasta ja olinkin muutaman päivän sairaslomalla selkäkivun vuoksi, ilmeisesti mahan kasvun vuoksi painopiste muuttuu ja lantio sekä alaselän alue kipuilee. Kaikesta huolimatta minulle kuuluu hyvää, olen oppinut nauttimaan raskaudesta hetki kerrallaan.

kuva: weheartit.com