Syksyisiä kuulumisia

Syksy on ollut kaunis, olen yrittänyt nauttia siitä niin paljon kuin olen voinut. Viime viikolla huomasin vatsan yhtäkkiä kasvaneen, kuin se olisi vain pullahtanut esiin. Kyse ei enää ole vain turvotuksesta sillä siinä se pömpöttää jo heti aamulla herättyäni. Tätä kumpua ihailtiin myös perjantaina neuvolassa, lääkäri tunnusteli kohdun ja sanoi sen kasvaneen hienosti. Sikiön sydänäänet löytyivät heti. Minä olen kunnossa kaikinpuolin, näin sanoi lääkäri.

Neuvolapsykologi oli päivää aikaisemmin kuitenkin eri mieltä. Käyntini hänen luonaan oli yhtä kyynelehtimistä, kun purin ahdistustani. Kävimme keskenmenoa läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja nyt näitä sekavia tunteita mitä tämän raskauden aikana on eteeni tullut. Yli tunnin käynnin jälkeen olo tuntui miljoona kyyneltä ja muutamaa huolta kevyemmältä. Joku oli kuunnellut minua, ja sanonut, että kaikki mitä tunnen on ymmärrettävää. Se tuntui hyvältä, vihdoin joku ymmärtää! Käyntejä jatketaan ainakin raskauden loppuun asti kolmen viikon välein.

Päivittäin silittelen vatsakumpuani, mies asettaa sille kätensä. Se ei enää tunnu pahalta, enää se ei ahdista, toisen onni nimittäin. Olen ymmätyänyt, että en voi riistää toiselta oikeutta olla onnellinen vaikka itse olisin kauhuissani. Tämä raskaus ei ole minun taisteluni, se on meidän onni, se kuuluu meille molemmille. On vain omaa tyhmyyttäni jos kiellän meitä nauttimasta tästä. Olen lopettanut vatsani piilottelun ja pukeutunutkin niin, että kaikki voivat nähdä, että minä olen raskaana ja ylpeä siitä!

Mielenrauhaa etsimässä

Omat mielipiteeni jakanut kotidoppler saapui postilla, kädet täristen asetin sen vatsalleni. Viuhuva ääni kuului lähes heti, "istukka?" mietin. Kun siirsin anturia hieman oikealle alkoi nopea jyskytys, niin lujaa että volyyminappia oli säädettävä vaimeammalle. "Olethan sinä siellä" sanoin ja huomasin hymyileväni. Hetken yritin laskea sykettä sekunttikellon avulla (tässä dopplerissa kun näyttöä ei ole) mutta varmaa lukemaa en saanut, kuitenkin suunnilleen jotain 140 ja 150 lyönnin välille. Muutaman minuutin kuuntelun jälkeen pyyhin geelit pois vatsalta ja asetin dopplerin pois. Kaikki hyvin toistaiseksi, hetki aikaa huokaista.

Torstaina olen menossa tapaamaan ensimmäistä kertaa neuvolapsykologia. Tuntuu hyvältä, että vihdoin pääsen tosissani purkamaan näitä ajatuksiani. Tähän asti kun olen jollekkin maininnut pelkoja ja pohdintojani ääneen olen saanut aina vastauksesti "älä stressaa, tällä kertaa kaikki menee hyvin!". Ja nimenomaan se toisten ihmisten luottavaisuus tähän uuteen raskauteen saa minut vielä enmmän ahdistuneemmaksi. Mikseivät muut pelkää, eivätkö he ymmärrä, että pieni mahdollisuus epäonnistumiseen on aina olemassa? Miksei kukaan ota minua vakavasti?

Kotidopplerin kuulokkeista kaikuva jumputus, sekä neuvolapsykologin neuvot ovat nyt oljenkorteni selviytyä tästä poukkoilevien ajatusten ja erinäisten pelkojen viidakosta. Näillä keinoilla yritän tavoitella mielenrauhaa, joka tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta vaikka ylihuomenna alkaa raskausviikko 16. Vatsani pömpöttää jo heti aamusta, iltaisin se on jo komea pallo turvotuksineen. Navasta alaspäin erottuu selkei tumma viiva Linea negra ja minä olen edelleen niin väsynyt ja uuvuksissa, että en tiedä mitään ihanampaa kuin päiväunet.

kuva: weheartit.com

Huolia

Juuri kun ajattelin että nyt aletaan olla mukavan turvallisilla viikoilla (tänään 13+4) niin huolet on nostaneet päätään. Pahoinvointi on alkanut helpottamaan, mutta  ruokahaluttomuus vaivaa edelleen, ei tee mieli syödä yhtään mitään! Missä on mun mieliteot? Missä nälkä kahden edestä? Miten sikiö saa tarpeeksi ravintoa jos syömiseni on näin huonoa, yritän syödä väkisin sen mitä voin, mutta se ei ole paljon. Lisäksi olen lähes viikon kärvistellyt aivan kamalassa flunssassa, ja mietin voiko vauva voida hyvin kun minä voin näin huonosti? Olo on voimaton, tukkoisuutta, kovaa yskää, limaisuutta ja hengenahdistusta. Ihan viruksen aiheuttamalta flunssalta ja keuhkoputken tulehdukselta tämä vaikuttaa, eikä minulla ole ollut edes kuumetta, mutta silti huoli on kova. Lääkärissä olen ravannut muutamaan otteeseen, muttei sieltä ole osattu kuin antaa sairaslomaa, ei mitään vakavaa, sanovat.

Lääkärineuvolaan on aikaa vielä melkein kaksi viikkoa. Tuntuu ettei vatsa ole kasvanut lainkaa, mutta ei kai sen vielä pitäisikään näkyä.. Mutta miksen osaa edes paikantaa kohtua? Repäisykivut toki kiusaavat tämän yskimisen lomassa päivittäin. Olen jopa pohtinut tilaavani dopplerin, että saisin varmuuden siitä, että tuolla sisuksissa kuitenkin edelleen voidaan hyvin. Toisaalta tuo kotidoppler tuntuu älyttömältä, kyllähän naiset ympäri maailmaa pärjäävät raskautensa kanssa ilman tuollaisia vempeleitä. Tunnen olevani heikko jos tarvitsen moista mielenrauhani säilyttämiseen.

Huomenna olisi tarkoitus varata aikaa neuvolapsykologille ennen kuin menetän järkeni lopullisesti.

kuva: weheartit.com

Milloin tästä kaikesta tulee totta?

Olen miettinyt milloin raskaus todella konkretisoituu, milloin tulee se tunne "minusta tulee äiti" tai "meistä tulee perhe"? Milloin ymmärrän täysin, että saatan nyt todella saada lapsen, aivan normaalin, elävän, pienen ihmisen syliini kuukausien päästä? Jollain raskaudesta tulee totta heti positiivisen raskaustestin jälkeen. Minulla se nosti pintaan vain kasapäin tunteita laidasta laitaan. Varhaisultra, ensimmäiset sydänäänet tai edes nt-ultrassa heilutteleva sikiö ei ole kuitenkaan tehnyt tästä kaikesta minulle vieläkään totta. Konkretisoituuko kaikki sitten kun kasvava vatsa alkaa todella näkyä ja olla tiellä, sitten kun voin tuntea vauvan liikkeet vai vasta kun saan hänet käsivarsilleni? Joudunko siihen asti uskottelemaan itselleni, että kyllä tässä raskaana ollaan ja tällä kertaa kaikella on entistä paremmat mahdollisuudet mennä juuri niinkuin pitää. Tällä kertaa minusta todella voi vihdoin tulla äiti.

kuva: weheartit.com