Mieli menneessä

Vuosi sitten kaikki muuttui. Tasan vuosi sitten istuin vanhan asuntomme kylpyhuoneen lattialla kädessäni raskaustesti jossa luki se ihmeellinen sana "raskaana". Muistan sen tunteiden vyöryn, pelotti, kauhistutti, itketti ja nauratti. Vaikka sitä oli odottanut niin kauan, ei sitä voinut uskoa, ei tiennyt mitä tehdä. Teki mieli sulkea se salaisuus johonkin, ettei mikään vain voisi sitä viedä. Nyt tuo salaisuus makaa vieressäni lattialla. Jokeltaa ja nauraa, pitää lelua kädessään ja kääntyy jo taidokkaasti kyljelleen ja siitä sitten vatsalleen.

Kaksi vuotta sitten odotin uutta raskautta alkavaksi malttamattomana. Muutaama viikko sitten minulle oli tehty sairaalassa lääkkeellinen kohdun tyhjennys ja mieli tuntui yhtä tyhjältä kuin kohtu. Ihan kuin kaikki olisi viety ja se kaikki oli saatava äkkiä takaisin. Jos olisin tuolloin tiennyt että se ei niin äkkiä tapahtusikaan, että saisin odottaa uuden raskauden alkamista vuoden, olisin ehkä antanut itselleni armoa ja keskittynyt elämiseen. Mutta en minä silloin pystynyt, se tyhjyys oli täytettävä jollain. Se epäreiluus, viha ja katkeruus oli saatava häviämään ja luulin ettei siihen auttaisi kuin uusi raskaus. Lopulta siihen auttoi aika, ja se, että seuraava kevät ja kesä valoisuudellaan näytti että elämä jatkuu, sanoi "päästä irti" ja niin minä aloin vihdoin elämään ja samalla alkoi elämä uudelleen minussa, uusi raskaus alkoi lopulta.

Eilen katselin tuota lähes neljän kuukauden ikäistä tyttöäni, kun hän makoili viltillä nurmikolla puun varjossa. Hänen isänsä kumartui tytön ylle ja tyttö nauroi ja jokelsi, tarttui isäänsä parrasta. Minä katsoin vierestä ja mietin, ehkä se kaikki oli tämän arvoista. Nämä kolme pitkää vuotta yhdessä ennen kuin lapsi oli sylissämme, ennen kuin kuulimme tuon naurun. Samalla sydämessäni toivoin, että jokainen tuntisi tätä kiitollisuutta, myös ne joiden ei tämän kaiken eteen ole tarvinnut nähdä surua ja epätoivoa, ja joiden ei ole tarvinnut odottaa näin pitkään. Kumpa jokainen äiti ymmärtäisi näiden hetkien kallisarvoisuuden. Minä en koskaan ole ollut näin onnellinen, vaikka välillä pelkään niin että sattuu, välillä en tiedä mitä tehdä, välillä murehdin itseni uuvuksiin ja toisinaan olen uupunut vain tästä kaikesta vastuusta, silti onnellisuus vie kuitenkin aina voiton. Tuo jokellus, nuo hymyt ja ennen kaikkea tämä rakkaus mikä minussa on tuntuu suuremmalta kuin yksikään muu tunne ja se on ihanaa.

Välillä mietin oliko virhe lopettaa käynnit psykologilla kun näitä ajatuksia menneisyydestä ja nykyisyydestä kasautuu toisinaan mieleen niin paljon. Nyt kuitenkin päätin purkaa ne tänne, ehkä teen niin jatkossakin. Ihanaa kesää kaikille!

kuva: weheartit