Mikä pelottaa?

Tänään alkoi 26.raskausviikko. Luin, että jos lapseni nyt päättäisi syntyä sillä olisi yli 50% mahdollisuus selvitýtyä hengissä pienenä keskosena. Ja ilmeisesti tyttövauvana jopa suurempi mahdollisuus kuin jos olisi poika.

Nyt kun keskenmenon pelko on jäänyt taakse ja raskaus on jo näin pitkällä on uudet murheet nostaneet päätään. Olen ollut nyt kaksi viikkoa sairaslomalla supistusten vuoksi. Ne eivät ole olleet kovin kivuliaita, ehkä enemmänkin epämukavia, sellaisia että ne tuntee, vatsa menee kivikovaksi ja on inhottava olla. Hetken kuluttua tunne häviää. Näitä supistuksia tuli työpäivinä jopa yli 20 kappaletta. Nyt kun olen voinut ottaa iisimmin, päivästä riippuen supistuksia tulee noin 5-10, edelleen herään niihin jopa keskellä yötä. Kaksi viikkoa sitten kaikki oli kuitenkin kunnossa, paikat eivät olleet pehmenneet, kohdunsuu oli kiinni, kohdunkaula ei tuntunut lyhentyneen, sain vain kiellon olla tekemättä mitään raskasta.

Tämä kaikki on kuitenkin saanut pelkäämään ennenaikaista synnytystä ja mainitessani tästä pelosta miehelleni hän meni lähes hysteeriseksi "nyt pitää olla varovainen ettei vaan niin käy!". Hän ei ilmeisimmin ollut osannut ajatella asiaa. Tämä on kuitenkin normaalia, yritän ainakin vakuutella itselleni. Ylihuomenna palaan töihin lääkärin sanojen mukaan "kokeilemaan" työntekoa. Jos se tuntuu liian raskaalta aloitetaan uusi sairasloma, olen tähän suostuvainen, en halua ottaa riskejä. Toivon vain, että supistuksista huolimatta raskaus etenee täysiaikaiseksi. Vauvan terveys on minulle nyt kaikki kaikessa. Lisäksi meillä on tammikuussa edessä muutto ja toivon todella, että ehtisimme saada kaiken valmiiksi ennen vauvamme syntymää.

Synnytyspelko on muutenkin vahva, en edes halua kirjoittaa siitä aiheesta blogiin vielä juuri mitään. Se tuntuu niin isolta asialta, ahdistavalta ja kaikella lailla pelottavalta. Aika pelkopolille on tammikuussa ja ajattelin, että ennen sitä en halua säikytellä itseäni aiheella yhtään enempää. Toki olen siitä puhunut psykologini kanssa, mut hän ei ole ymmärtänyt minua ihan niin hyvin kuin olisin toivonut, joten jätän sen asian puimisen pelkopolille. Ehkä keskusteltuani ahdistuksestani siellä voin kirjoittaa siitä ja kaikista niistä ajatuksista myös tänne, mutta vielä en ole siihen valmis.

kuva: weheartit.com

Kirottu doppler

Tänä aamuna heräsin aikaisin kuten nykyään lähes joka aamu. Söin aamupalaa ja luin uutisia, ja odotin. Odotin tuntevani vauvan liikkeet, ne joihin yleensä heräsin, paitsi tänä aamuna. Yöllä olin kylkeä kääntäessä tuntenut muutamat potkut. Tänä aamuna en kuitenkaan herännyt vauvan liikkeisiin vaan nälkään. Edes aamiaisen jälkeen en tuntenut mitään puoleen tuntiin. Kaivoin kaapista dopplerini ja asetin sen vatsalleni, ei mitään. Etsin ja etsin mutta ainoa asia mitä kuulin oli hiljaisuus ja oma sykkeeni. Vaihdoin asentoa ja yritin uudelleen, ei vieläkään mitään. 

En halunnut huolestuttaa miestä, vielä. Odotin että hän lähtee töihin ja kyyneleet silmissä kädet täristen asetin dopplerin vielä kerran vatsalleni. Lopulta tuttu jumputus löytyi, hyvin alhaalta. Tajusin, että olin saattanut itseni täyden paniikin valtaan, ilman mitään hätää. Lopulta kaiken tuon dopplerilla tökkimisen seuraukseni vatsa-asukkini taisi herätä ja potki villisti seuraavat kaksi tuntia ja minä tunsin itseni hölmöksi, hän oli vain nukkunut ja minä olin kuunnellut väärästä kohdasta. Niinpä doppler lensi varaston pimeimpään nurkkaan, minä kuivasin kyyneleeni ja vietin kokonaiset kaksi tuntia sängyllä maaten tunnustellen lapseni potkuja. Miten paljon minä häntä rakastinkaan.

kuva: weheartit.com

Kauhistuksesta romahdukseen

Tänä aamuna tapahtui jotain hyvin herättävää. Istuin sängyllä selaillen facebookkia ja yhtäkkiä silmiini osui eräs kuva ja päivitys, joka sai minut järkyttymään. Kuva positiivisesta raskaustestistä, onnea hehkuva kuvateksti ja yli viisikymmentä onnittelevaa kommenttia. Olin aivan kauhuissani, miten joku voi, ulkaltaa ja kehtaa laittaa sosiaaliseen mediaan kaikkien nähtäville tiedon raskaudestaan siinä vaiheessa kun digitaalinen raskaustesti ilmoittaa raskaana 1-2. Ihan totta, niin alussa ja nyt jo koko maailma tietää?! Ensimmäisenä mietin "typerä nainen, miten voit olla noin onnellinen ja luottavainen, etkö ymmärrä mitä vielä voi tapahtua!?". Muistin oman positiivisen raskaustestini kesältä, järkytyksen ja hämmennyksen. Silloin tuntui vaikealta kertoa asiaa edes miehelleni, saati kuuluttaa siitä internetissä. Ja vieläkään, nyt kun raskausviikkoja on kasassa tasan 23+0 osa kavereistamme ei vieläkään tiedä raskaudestani, en osaa vieläkään ottaa asiaa puheeksi.

Hetken tätä järkytystä maistelleena kyyneleet kohosivat silmiini ja pian olin jo täyden itkun vallassa. Tajusin mitä pääni sisällä oli juuri tapahtunut. Minä olen pessimisti, enkä pääsisi siitä ehkä koskaan eroon. Ja se tuntui aivan kamalalta ja väärältä ja yhtäkkiä minä kadehdin suunnattomasti tätä raskaustestin tehnyttä naista ja hänen onneaan ja haluaan kuuluttaa siitä kaikille. Kun minä edelleen katkerana muistelen omaa keskenmennyttä raskauttani ja pelkään tämän kohdussani kasvavan lapsen menettämistä enemmän kuin mitään, joku muu voi olla noin onnellinen vain positiivinen testi kädessään. Minä olen se typerä nainen, ei hän. Ja nyt olo on aivan helvetin katkera ja vihainen. Miksi minä? Miksi minulta vietiin mahdollisuus olla enää koskaan niin onnellinen, että unohdan pelätä? Miksi juuri minulle kävi niin, että en enää osaa luottaa hyvään onneen? Miksi minusta tuli katkera pessimisti ja muut saavat jatkaa elämäänsä onnellisen tietämättöminä siitä tuskasta mitä minä olen joutunut kokemaan?

 kuva: weheartit.com

Isänpäivä

Muistan liiankin hyvin viimevuoden isänpäivän ja sen tuomat fiilikset. Se oli surullinen ja harmaa päivä. Muistan miten katkera olin, minun piti olla silloin jo pitkällä raskaudessa, lasketun ajan seuraavassa kuussa. Vatsani piti olla iso ja vauvan potkaista mojovat isänpäiväpotkut, olisin muistanut tulevaa isää yllätyksellä, aamiaisella ehkä. Vaan silloin vietin sen synkin mielin ja kohtu tyhjänä, yritin työntää ajatuksen koko isänpäivästä syrjään. Mietin vain "miksi näin piti käydä?"

Tänä vuonna tilanne on vihdoin toinen. Ja otin siitä kaiken irti, järjestin miehelle pienen "melkein-isä-yllätyksen". Tuntui hyvältä, ja luulen, että niin tuntui miehestänikin. Tämä tilanne on niin tärkeä ja ainutlaatuinen. Hiljalleen päivä päivältä tämä kaikki muuttuu todeksi ja alan olla innoissani ajatuksesta, että meistä tulee perhe. Miten ihanaa se onkaan!

weheartit.com

22+0

Istun sängyllä höyryävä teekuppi vieressäni. Olo on seesteinen ja hyvä, vatsassani tuntuu liikkeitä ja potkuja kuten nyt niin monena aamuna aiemminkin. Havahduin, että tänään alkoi uusi raskausviikko, nyt viikkoja on kasassa tasan 22. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä ikinä vielä tapahtuukin tämä raskaus ei tule päättymään keskenmenoon. Se suurin ja painavin pelko on nyt jäänyt taakse, vaikka matkan varrella monta muuta murehtimisen arvoista asiaa on vastaan tullut. Tuntuu ihmeelliseltä, tässä me olemme jo niin kovin pitkällä. Laskettuun aikaan on enää neljä kuukautta ja aika tuntuu nyt menevän hurjaa vauhtia eteenpäin. Jännittää.

Olen myös hieman ryhdistäytynyt ja alkanut miettimään hankintoja vauvaa varten. Paljon näyttää olevan saatavilla käytettynä, mikä on hyvä. Vaunut saavat odottaa myöhempää ajankohtaa. Vaatteiden hankkimisesta täytyy hieman keskustella tulevien isovanhempien kanssa, jotka niin kovin innoissaan jo odottavat lupaani päästää heidät vauvanvaateostoksille. Itsekkin olen ajatellut aloittaa kirpputorikierrokset hyvinkin pian. Eiköhän tämä kaikki tästä vielä todeksi muutu. Kyllä minusta taitaa todella tulla äiti.