kuva:wehearit.com
torstai 28. elokuuta 2014
Nt-ultra
Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen koitti tämä päivä. Kun astelin ultrahuoneeseen tuntui kuin olisin pyörtynyt, rintaa puristi, teki mielu huutaa, itkeä ja juosta siitä huoneesta pois. Kun ultraus alotettiin vedin paidan helman kasvoilleni, en pystynyt katsomaan edessä olevalle ruudulle. Kätilö tokaisi lähes heti "Kuuntele nyt, ei syytä huoleen" ja laittoi kaiuttimet päälle, jolloin tuttu jumputus soi huoneessa, minun lapseni sydämen lyönnit. Sillä sekunnilla aloin itkeä, eikä itkulle meinannut tulla loppua. "Katso nyt!" hän sanoi ja minä raotin paidan helmaa pois silmieni edestä. Siinä hän oli. Minun lapseni, niin täydellinen ja täynnä elämää. Jalat ja kädet viuhtoivat ja hän käänsi kylkeä ja hyppi ja tanssi. Kaikki oli niinkuin pitää enkä minä muista koskaan olleeni näin onnellinen. Minä olen raskaana viikolla 12+1 eli hän oli jopa muutaman päivän odotettua suurempi. Miten tämä voi olla totta!? Me olemme niin onnellisia ja niin kiitollisia.
maanantai 25. elokuuta 2014
Kun yksi päivä voi muuttaa kaiken
Minä olen kantapään kautta oppinut, että yksi päivä ja yksi hetki voi muuttaa kaiken, koko sen hetkisen elämän suunnan, kääntää maailman ylösalaisin ja sekoittaa ajatukset, viime vuonna se päivä oli 7. kesäkuuta. Silloin sain kuulla, että raskauteni ei tule jatkumaan, silloin tuntui että maailma pysähtyi ja unelmat murenivat pölyksi.
Tällä hetkellä elän veitsenterällä, mitä vain voi tapahtua. Odotan kauhulla torstaita, silloin tiedän mitä kuuluu vatsanahkani alle. Olen ottanut opikseni viime vuodesta, en ole suunnitellut torstaille ultran lisäksi muuta menoa ja pyysin jo etukäteen myös perjantain vapaaksi. En ole vielä haaveillut uudesta isommasta asunnosta tosissani, enkä ostanut ainuttakaan vauvanvaatetta saati suunnitellut tulevaa perhe-elämää. En ole puhunut "vauvasta" tai "meidän lapsesta" ääneen, kuin se olisi jo olemassa. Tämä kaikki siksi, että tiedän miten asiat saattavat hetkessä muuttua, saattaa olla että saan jälleen huonoja uutisia, tällä kertaa olen niihin niin valmis kuin vain voin. Elän nyt hetki kerrallaan, kuin elämä torstain jälkeen tulisi suunnitella vasta sitten kun uutiset ultrasta on saatu. Tämä kuulostaa typerältä, mutta en voi muuta. En voi jälleen kohota pilvilinnoihin ja rämähtää sieltä alas naamalleni, korjaillen katkenneita luitani ja romuttuneita unelmia niin pitkään kuin viimeksi. Kyllä ikävä uutinen minut silti musertaa vaikka olenkin siihen valmis, mutta se ei yllätä samalla kovuudella kuin viime vuonna. Enää en ole niin naiivi ja hyväuskoinen, enää en jaksa olla positiivinen ja luottaa hyvään onneen ja "suurempaan" mahdollisuuteen. Nyt minä vain odotan, vielä muutama päivä ja sitten tämä tilanne saa edes jonkinlaisen käänteen. Joko pääsen toiselle kolmannekselle tai sitten otan katkerana vastaan toisen keskenmenon. Nyt kaikki on minulle vielä epävarmaa.
Tällä hetkellä elän veitsenterällä, mitä vain voi tapahtua. Odotan kauhulla torstaita, silloin tiedän mitä kuuluu vatsanahkani alle. Olen ottanut opikseni viime vuodesta, en ole suunnitellut torstaille ultran lisäksi muuta menoa ja pyysin jo etukäteen myös perjantain vapaaksi. En ole vielä haaveillut uudesta isommasta asunnosta tosissani, enkä ostanut ainuttakaan vauvanvaatetta saati suunnitellut tulevaa perhe-elämää. En ole puhunut "vauvasta" tai "meidän lapsesta" ääneen, kuin se olisi jo olemassa. Tämä kaikki siksi, että tiedän miten asiat saattavat hetkessä muuttua, saattaa olla että saan jälleen huonoja uutisia, tällä kertaa olen niihin niin valmis kuin vain voin. Elän nyt hetki kerrallaan, kuin elämä torstain jälkeen tulisi suunnitella vasta sitten kun uutiset ultrasta on saatu. Tämä kuulostaa typerältä, mutta en voi muuta. En voi jälleen kohota pilvilinnoihin ja rämähtää sieltä alas naamalleni, korjaillen katkenneita luitani ja romuttuneita unelmia niin pitkään kuin viimeksi. Kyllä ikävä uutinen minut silti musertaa vaikka olenkin siihen valmis, mutta se ei yllätä samalla kovuudella kuin viime vuonna. Enää en ole niin naiivi ja hyväuskoinen, enää en jaksa olla positiivinen ja luottaa hyvään onneen ja "suurempaan" mahdollisuuteen. Nyt minä vain odotan, vielä muutama päivä ja sitten tämä tilanne saa edes jonkinlaisen käänteen. Joko pääsen toiselle kolmannekselle tai sitten otan katkerana vastaan toisen keskenmenon. Nyt kaikki on minulle vielä epävarmaa.
kuva: weheartit.com
torstai 21. elokuuta 2014
Virstanpylväs
Tänään alkoi 12. raskausviikko, eli eletään päivää 11+0. Minulle tuo luku ei sävähdä korvaan siksi että oltaisiin jo hyvää vauhtia menossa kohti turvallisempaa toista kolmannesta vaan koska tähän päättyi edellisen odottamani lapsenalun sydämen lyönnit. Mikäli tällä kertaa vatsassani on vielä elämää nyt, huomenna ja mielellään aina maaliskuuhun asti on yksi tärkeä virstan pylväs ylitetty.
Miltä tämä päivä sitten tuntuu? Ei ainakaan pahalta, olenhan käsitellyt viime vuoden menetystäni jo 14 kuukautta. Ei tälläinen päivä saa minua romahtamaan, oikeastaan olen onnellinen. Onnellinen siitä, että tämä raskaus on jatkunut näinkin pitkään ilman ongelmia. Vaikka oireet hetkeksi helpottivat, olen kuitenkin ollut suhteellisen pahoinvoiva lähes päivittäin, ruokahalu on edelleen huono ja rinnat ovat kasvaneet, vatsan pömpötys on paikoillaan. Tänä aamuna kylkeä kääntäessä jälleen vihlaisi ikävästi oikealta puolelta vatsaa. Kaikki nämä merkit tarkoittavat, että olen raskaana ja aion iloita siitä. Kuuden päivän päästä pääsen tapaamaan vatsassani majailevaa kaveria, toivon koko sydämestäni että hänelle kuuluu kaikkea hyvää.
Välillä olen soimannut itseäni kun olen käyttäytynyt huonosti raskauden aikana. Töissä olen edelleen tehnyt fyysisesti raskaita nostoja, muutama viikko sitten söin inkivääriä muistamatta sen olevan kielletyllä listalla, jälkeenpäin olen myös miettinyt olenko pessyt vihannekset tarpeeksi huolellisesti. Vitamiinikin on välillä jäänyt ottamatta. Ehkä kuitenkin raskauden onnistuminen on kiinni paljon suuremmista asioista, ja minun tulisi vain rauhoittaa mieleni ja malttaa odottaa.
Miltä tämä päivä sitten tuntuu? Ei ainakaan pahalta, olenhan käsitellyt viime vuoden menetystäni jo 14 kuukautta. Ei tälläinen päivä saa minua romahtamaan, oikeastaan olen onnellinen. Onnellinen siitä, että tämä raskaus on jatkunut näinkin pitkään ilman ongelmia. Vaikka oireet hetkeksi helpottivat, olen kuitenkin ollut suhteellisen pahoinvoiva lähes päivittäin, ruokahalu on edelleen huono ja rinnat ovat kasvaneet, vatsan pömpötys on paikoillaan. Tänä aamuna kylkeä kääntäessä jälleen vihlaisi ikävästi oikealta puolelta vatsaa. Kaikki nämä merkit tarkoittavat, että olen raskaana ja aion iloita siitä. Kuuden päivän päästä pääsen tapaamaan vatsassani majailevaa kaveria, toivon koko sydämestäni että hänelle kuuluu kaikkea hyvää.
Välillä olen soimannut itseäni kun olen käyttäytynyt huonosti raskauden aikana. Töissä olen edelleen tehnyt fyysisesti raskaita nostoja, muutama viikko sitten söin inkivääriä muistamatta sen olevan kielletyllä listalla, jälkeenpäin olen myös miettinyt olenko pessyt vihannekset tarpeeksi huolellisesti. Vitamiinikin on välillä jäänyt ottamatta. Ehkä kuitenkin raskauden onnistuminen on kiinni paljon suuremmista asioista, ja minun tulisi vain rauhoittaa mieleni ja malttaa odottaa.
kuva: weheartit.com
perjantai 15. elokuuta 2014
Kiitollisuudesta
Olen lukenut viimeisimpiä kirjoituksiani nyt jo hieman häpeillen. Ensin olen vuoden verran valittanut, miten emme ole saaneet uutta mahdollisuutta keskenmenon jälkeen ja nyt kun se vihdoin on tapahtunut en osaa olla asiasta lainkaan kiitollinen, pelkään vain pahinta. Olen alkanut pohtia asiaa nyt myös muusta näkökulmasta.
Minähän olen todella onnekas. Olen onnistunut tulemaan raskaaksi kaksi kertaa alle 25-vuotiaana. Tiedän, että tuolla jossain taistelee todella monta ihmistä lapsettomuuden kanssa, useiden vuosien taistelunkaan jälkeen raskaustestiin ei ole yhden ainutta kertaa ilmestynyt positiivista tulosta. Mitä nämä ihmiset ajattelisivat ruikutuksestani? Tiedän, että minun tulisi olla kiitollinen siitä, että minun on mahdollista raskautua ilman hoitoja vaikka siihen ehkä aikaa menikin kauemmin kuin keskimäärin. Lisäksi minulla on vielä vuosia aikaa tulla äidiksi, toisin kuin monilla joilla ikä tulee pian vastaan.
Minulla on kuitenkin takanani hieman erilainen rankka kokemus kuin lapsettomuus. Lapsen menettäminen, ennen kuin sitä oli oikeastaan edes olemassa. Sitä ei kukaan muu voi ymmärtää, joka ei ole käynyt läpi samaa. Samoin kuin minäkään en täysin voi ymmärtää lapsettomuuden tuomaa tuskaa ja tunteiden myrskyä. Minuun on jäänyt ikuiset arvet siitä, että raskauteni keskeytyi ilman mitään varoitusta, jouduin lääkkeiden avulla synnyttämään sisälläni kasvaneen sikiön ja hyvästelemään kaikki ne tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat jota elämämme oli täynnä. Ja nyt uuden raskauden myötä elän noita kauhukuvia uudelleen ja uudelleen.
Haluan siis sanoa, että olen tottakai todella onnellinen ja kiitollinen tästä raskaudesta ja ylipäätään siitä, että olen tullut raskaaksi. Mutta olen silti erittäin peloissani. Tästä tunteesta, haaveistani olla äiti on tullut minulle todella tärkeää. Olen kuullut kohdussani kasvavan ihmisen alun sydämen sykkeen, sillä hetkellä kaikki konkretisoitui ja siitä pienestä möykystä tuli minulle korvaamattoman tärkeä. Menetyksen pelko ei ole enää ajatuksen asteella vaan se on todellinen, minulla on jo jotain konkreettista minkä voin menettää, uudelleen. Tiedän, että vielä jonain päivänä tulen olemaan äiti, toivon kuitenkin että saisin olla äiti maaliskuussa tälle lapselle, jota varjelen kodussani. Mikäli niin ei tule olemaan, se repii minut rikki entistä pahemmin. Joten minulla täytyy olla oikeuteni pelkoon, tämän kaiken kiitollisuuden rinnalla.
Minähän olen todella onnekas. Olen onnistunut tulemaan raskaaksi kaksi kertaa alle 25-vuotiaana. Tiedän, että tuolla jossain taistelee todella monta ihmistä lapsettomuuden kanssa, useiden vuosien taistelunkaan jälkeen raskaustestiin ei ole yhden ainutta kertaa ilmestynyt positiivista tulosta. Mitä nämä ihmiset ajattelisivat ruikutuksestani? Tiedän, että minun tulisi olla kiitollinen siitä, että minun on mahdollista raskautua ilman hoitoja vaikka siihen ehkä aikaa menikin kauemmin kuin keskimäärin. Lisäksi minulla on vielä vuosia aikaa tulla äidiksi, toisin kuin monilla joilla ikä tulee pian vastaan.
Minulla on kuitenkin takanani hieman erilainen rankka kokemus kuin lapsettomuus. Lapsen menettäminen, ennen kuin sitä oli oikeastaan edes olemassa. Sitä ei kukaan muu voi ymmärtää, joka ei ole käynyt läpi samaa. Samoin kuin minäkään en täysin voi ymmärtää lapsettomuuden tuomaa tuskaa ja tunteiden myrskyä. Minuun on jäänyt ikuiset arvet siitä, että raskauteni keskeytyi ilman mitään varoitusta, jouduin lääkkeiden avulla synnyttämään sisälläni kasvaneen sikiön ja hyvästelemään kaikki ne tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat jota elämämme oli täynnä. Ja nyt uuden raskauden myötä elän noita kauhukuvia uudelleen ja uudelleen.
Haluan siis sanoa, että olen tottakai todella onnellinen ja kiitollinen tästä raskaudesta ja ylipäätään siitä, että olen tullut raskaaksi. Mutta olen silti erittäin peloissani. Tästä tunteesta, haaveistani olla äiti on tullut minulle todella tärkeää. Olen kuullut kohdussani kasvavan ihmisen alun sydämen sykkeen, sillä hetkellä kaikki konkretisoitui ja siitä pienestä möykystä tuli minulle korvaamattoman tärkeä. Menetyksen pelko ei ole enää ajatuksen asteella vaan se on todellinen, minulla on jo jotain konkreettista minkä voin menettää, uudelleen. Tiedän, että vielä jonain päivänä tulen olemaan äiti, toivon kuitenkin että saisin olla äiti maaliskuussa tälle lapselle, jota varjelen kodussani. Mikäli niin ei tule olemaan, se repii minut rikki entistä pahemmin. Joten minulla täytyy olla oikeuteni pelkoon, tämän kaiken kiitollisuuden rinnalla.
kuva: weheartit.com
tiistai 12. elokuuta 2014
Kadoksissa mielenrauha, usko ja toivo
Lauantai aamuna oksensin ja voin todella pahoin iltaan asti. Tunsin myös ikävää jomottelua useamma tunnin ajan alavatsalla, ei varsinaista kipua, mutta sellaista jännää viiltelyä. Lauantain jälkein pahoinvointi on pysynyt poissa ja minusta on tullut lähes hysteerinen. Olen varma, ettei kaikki ole kunnossa, että kannan jälleen kuollutta alkiota sisälläni. Olen edelleen väsynyt, mutta laitan sen loman jälkeen alkaneiden töiden piikkiin. Tissit eivät tunnu enää ollenkaan niin aroilta ja ihan kuin eilen iltainen turvotuskin olisi ollut paljon lievempää kuin aiemmin. Repisykipujakaan ei ole tuntunut päiväkausiin, kuin kohtu ei kasvaisi, miksen tunne mitään vaikka yskin ja aivastelen?
Toki tiedän, että pahoinvointi voi tullla ja mennä, kuten muutkin raskausoireet. Olisin kuitenkin paljon rauhallisimmin mielin jos jokin oire mustuttaisi minua jatkuvasti ja ainakin päivittäin, että olen raskaana, enkä vain luule olevani. Nyt en tiedä miten kykenen odottamaan reilun kaksi viikkoa nt-ultraan. Miten pysyä järjissään? En ole soittanut neuvolaan kertoakseni näitä huolia, en tiedä pitäisikö. Mitä he voisivat tehdä, joko suostuisivat etsimään sydänäänet? Minulla ei kertakaikkiaan ole varaa lähteä yksityiselle ultrauttamaan itseäni, ja rehellisesti sanottuna pelkään liikaa mitä siellä selviäisi. Yhtäkkiä viimeisetkin rippeet toivosta tämän raskauden onnistumisesta ovat karisseet pois, enkä löydä uskoa siihen että kaikki voisi mennä hyvin. Pelottaa aivan helvetin paljon.
Toki tiedän, että pahoinvointi voi tullla ja mennä, kuten muutkin raskausoireet. Olisin kuitenkin paljon rauhallisimmin mielin jos jokin oire mustuttaisi minua jatkuvasti ja ainakin päivittäin, että olen raskaana, enkä vain luule olevani. Nyt en tiedä miten kykenen odottamaan reilun kaksi viikkoa nt-ultraan. Miten pysyä järjissään? En ole soittanut neuvolaan kertoakseni näitä huolia, en tiedä pitäisikö. Mitä he voisivat tehdä, joko suostuisivat etsimään sydänäänet? Minulla ei kertakaikkiaan ole varaa lähteä yksityiselle ultrauttamaan itseäni, ja rehellisesti sanottuna pelkään liikaa mitä siellä selviäisi. Yhtäkkiä viimeisetkin rippeet toivosta tämän raskauden onnistumisesta ovat karisseet pois, enkä löydä uskoa siihen että kaikki voisi mennä hyvin. Pelottaa aivan helvetin paljon.
kuva: weheartit.com
perjantai 8. elokuuta 2014
9+0
Tänään siis otsikon mukainen uusi raskausviikko pyörähti käyntiin. Minä voinihan hyvin, fyysisesti olen väsynyt, ruokahalu on huono ja rinnat ovat turvonneet ja nännit arat. Etenkin iltaisin vatsa pömpöttää ja näyttää kuin raskaus olisi paljon pidemmällä kuin todellisuudessa. Päälimmäisenä tunteena kuitenkin jyllää edelleen pudas pelko.
Olen katkera siitä miten ensimmäinen raskauteni päättyi, miten matto vedettiin jalkojen alta ja miten minulle ei annettu pienintäkään vihjettä tapahtuneesta. Minun sisälläni kasvanut pieni ihminen kasvoi aina 11+0 viikon ikäiseksi ja sitten lopetti elämänsä, enkä minä tiennyt siitä mitään kunnes tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin np-ultrassa. En halua enää koskaan nähdä sitä mitä silloin näin, aivan täydellinen ihmisen alku, kädet ja jalat mutta niin paikallaan.
Kaiken sen järkytyksen jälkeen en voi enää nauttia raskaana olosta. Joka päivä kyttään onko oireet vähentyneet, jos ruoka maistuukin paremmin kuin eilen pelkään kantavani jälleen kuollutta alkiota kohdussani. Haluaisin olla onnellinen, hymyillä ja luoda suunnitelmia tulevasta, silitellä vatsaani ja ajatella "minusta tulee äiti". Nyt minä vain yöt ja päivät mietin "miten ihmeessä tämä muka voisi selvitä hengissä?". Olen lukenut neuvolasta saamani raskausopukset kannesta kanteen, se kaikki tuntuu jotenkin absurdilta, näinkö raskaus muka etenee, että vatsa kasvaa ja sikiö kehittyy, voin tuntea jossain vaiheessa potkuja.. Aivan kuin lukisin satukirjaa, johon on unohdettu painaa tekstit siitä mitä karu todellisuus oikeasti on, pelkoa keskenmenosta ja kohtukuolemasta ja kaikesta muusta pahasta. Törmäsin tilastoon, jossa kerrottiin, että alkuraskauden ultraääneen ja sydämen sykkeen löytymisen jälkään raskaudella on 90% mahdollisuus jatkua normaalisti. Miksi en voisi uskoa, että niin käy, miksi se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, miten saan luotua itselleni edes hieman toivoa?
Olen katkera siitä miten ensimmäinen raskauteni päättyi, miten matto vedettiin jalkojen alta ja miten minulle ei annettu pienintäkään vihjettä tapahtuneesta. Minun sisälläni kasvanut pieni ihminen kasvoi aina 11+0 viikon ikäiseksi ja sitten lopetti elämänsä, enkä minä tiennyt siitä mitään kunnes tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin np-ultrassa. En halua enää koskaan nähdä sitä mitä silloin näin, aivan täydellinen ihmisen alku, kädet ja jalat mutta niin paikallaan.
Kaiken sen järkytyksen jälkeen en voi enää nauttia raskaana olosta. Joka päivä kyttään onko oireet vähentyneet, jos ruoka maistuukin paremmin kuin eilen pelkään kantavani jälleen kuollutta alkiota kohdussani. Haluaisin olla onnellinen, hymyillä ja luoda suunnitelmia tulevasta, silitellä vatsaani ja ajatella "minusta tulee äiti". Nyt minä vain yöt ja päivät mietin "miten ihmeessä tämä muka voisi selvitä hengissä?". Olen lukenut neuvolasta saamani raskausopukset kannesta kanteen, se kaikki tuntuu jotenkin absurdilta, näinkö raskaus muka etenee, että vatsa kasvaa ja sikiö kehittyy, voin tuntea jossain vaiheessa potkuja.. Aivan kuin lukisin satukirjaa, johon on unohdettu painaa tekstit siitä mitä karu todellisuus oikeasti on, pelkoa keskenmenosta ja kohtukuolemasta ja kaikesta muusta pahasta. Törmäsin tilastoon, jossa kerrottiin, että alkuraskauden ultraääneen ja sydämen sykkeen löytymisen jälkään raskaudella on 90% mahdollisuus jatkua normaalisti. Miksi en voisi uskoa, että niin käy, miksi se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, miten saan luotua itselleni edes hieman toivoa?
kuva: weheartit.com
lauantai 2. elokuuta 2014
Aika matelee
Minulla ei oikein ole mitään kirjoitettavaa tänne, samat ajatukset kiusaavat päivästä toiseen. Aika tuntuu kuluvan hitaasti ja joka päivä huoli muuttuu enemmän peloksi. En tiedä miten pysyn järjissäni vielä vajaan neljä viikkoa np-ultraa odotellessa. Raskausoireet jylläävät, muttei mikään tuo rauhaa. Olen myös kerran vuotanut minimaalisen määrän verta ja panikoinut itseni väsyksiin.
Yritän välillä unohtaa koko raskauden ja antaa mielelleni sen tarvitseman rauhan, kunnes kauhukuvat valtaavat mielen. Pelkään, että sama painajainen toistaa itseään. En ole kertonut raskaudesta juuri kenellekkään, kuin varjellakseni sitä kaikelta pahalta. En tiedä mitä tehdä jos tämä kaikki otetaan minulta pois uudelleen.
Yritän välillä unohtaa koko raskauden ja antaa mielelleni sen tarvitseman rauhan, kunnes kauhukuvat valtaavat mielen. Pelkään, että sama painajainen toistaa itseään. En ole kertonut raskaudesta juuri kenellekkään, kuin varjellakseni sitä kaikelta pahalta. En tiedä mitä tehdä jos tämä kaikki otetaan minulta pois uudelleen.
kuva: weheartit.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)