9+0

Tänään siis otsikon mukainen uusi raskausviikko pyörähti käyntiin. Minä voinihan hyvin, fyysisesti olen väsynyt, ruokahalu on huono ja rinnat ovat turvonneet ja nännit arat. Etenkin iltaisin vatsa pömpöttää ja näyttää kuin raskaus olisi paljon pidemmällä kuin todellisuudessa. Päälimmäisenä tunteena kuitenkin jyllää edelleen pudas pelko.

Olen katkera siitä miten ensimmäinen raskauteni päättyi, miten matto vedettiin jalkojen alta ja miten minulle ei annettu pienintäkään vihjettä tapahtuneesta. Minun sisälläni kasvanut pieni ihminen kasvoi aina 11+0 viikon ikäiseksi ja sitten lopetti elämänsä, enkä minä tiennyt siitä mitään kunnes tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin np-ultrassa. En halua enää koskaan nähdä sitä mitä silloin näin, aivan täydellinen ihmisen alku, kädet ja jalat mutta niin paikallaan.

Kaiken sen järkytyksen jälkeen en voi enää nauttia raskaana olosta. Joka päivä kyttään onko oireet vähentyneet, jos ruoka maistuukin paremmin kuin eilen pelkään kantavani jälleen kuollutta alkiota kohdussani. Haluaisin olla onnellinen, hymyillä ja luoda suunnitelmia tulevasta, silitellä vatsaani ja ajatella "minusta tulee äiti". Nyt minä vain yöt ja päivät mietin "miten ihmeessä tämä muka voisi selvitä hengissä?". Olen lukenut neuvolasta saamani raskausopukset kannesta kanteen, se kaikki tuntuu jotenkin absurdilta, näinkö raskaus muka etenee, että vatsa kasvaa ja sikiö kehittyy, voin tuntea jossain vaiheessa potkuja.. Aivan kuin lukisin satukirjaa, johon on unohdettu painaa tekstit siitä mitä karu todellisuus oikeasti on, pelkoa keskenmenosta ja kohtukuolemasta ja kaikesta muusta pahasta. Törmäsin tilastoon, jossa kerrottiin, että alkuraskauden ultraääneen ja sydämen sykkeen löytymisen jälkään raskaudella on 90% mahdollisuus jatkua normaalisti. Miksi en voisi uskoa, että niin käy, miksi se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, miten saan luotua itselleni edes hieman toivoa?

kuva: weheartit.com