Kiitollisuudesta

Olen lukenut viimeisimpiä kirjoituksiani nyt jo hieman häpeillen. Ensin olen vuoden verran valittanut, miten emme ole saaneet uutta mahdollisuutta keskenmenon jälkeen ja nyt kun se vihdoin on tapahtunut en osaa olla asiasta lainkaan kiitollinen, pelkään vain pahinta. Olen alkanut pohtia asiaa nyt myös muusta näkökulmasta.

Minähän olen todella onnekas. Olen onnistunut tulemaan raskaaksi kaksi kertaa alle 25-vuotiaana. Tiedän, että tuolla jossain taistelee todella monta ihmistä lapsettomuuden kanssa, useiden vuosien taistelunkaan jälkeen raskaustestiin ei ole yhden ainutta kertaa ilmestynyt positiivista tulosta. Mitä nämä ihmiset ajattelisivat ruikutuksestani? Tiedän, että minun tulisi olla kiitollinen siitä, että minun on mahdollista raskautua ilman hoitoja vaikka siihen ehkä aikaa menikin kauemmin kuin keskimäärin. Lisäksi minulla on vielä vuosia aikaa tulla äidiksi, toisin kuin monilla joilla ikä tulee pian vastaan.

Minulla on kuitenkin takanani hieman erilainen rankka kokemus kuin lapsettomuus. Lapsen menettäminen, ennen kuin sitä oli oikeastaan edes olemassa. Sitä ei kukaan muu voi ymmärtää, joka ei ole käynyt läpi samaa. Samoin kuin minäkään en täysin voi ymmärtää lapsettomuuden tuomaa tuskaa ja tunteiden myrskyä. Minuun on jäänyt ikuiset arvet siitä, että raskauteni keskeytyi ilman mitään varoitusta, jouduin lääkkeiden avulla synnyttämään sisälläni kasvaneen sikiön ja hyvästelemään kaikki ne tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat jota elämämme oli täynnä. Ja nyt uuden raskauden myötä elän noita kauhukuvia uudelleen ja uudelleen.

Haluan siis sanoa, että olen tottakai todella onnellinen ja kiitollinen tästä raskaudesta ja ylipäätään siitä, että olen tullut raskaaksi. Mutta olen silti erittäin peloissani. Tästä tunteesta, haaveistani olla äiti on tullut minulle todella tärkeää. Olen kuullut kohdussani kasvavan ihmisen alun sydämen sykkeen, sillä hetkellä kaikki konkretisoitui ja siitä pienestä möykystä tuli minulle korvaamattoman tärkeä. Menetyksen pelko ei ole enää ajatuksen asteella vaan se on todellinen, minulla on jo jotain konkreettista minkä voin menettää, uudelleen. Tiedän, että vielä jonain päivänä tulen olemaan äiti, toivon kuitenkin että saisin olla äiti maaliskuussa tälle lapselle, jota varjelen kodussani. Mikäli niin ei tule olemaan, se repii minut rikki entistä pahemmin. Joten minulla täytyy olla oikeuteni pelkoon, tämän kaiken kiitollisuuden rinnalla.

kuva: weheartit.com