Ensimmäinen jouluni äitinä, paketoin pieniä paketteja omalle lapselleni, tänään aamulla avattiin niitä yhdessä (paperin repiminen se vasta hauskaa puuhaa onkin). Myös ensimmäinen joulu kun en ole töissä, vaikka äitiysloma tosin on jo loppunut. Nyt saan olla rauhassa perheeni kanssa, tätä olen odottanut ja toivonut, nyt tuntuu joululta enemmän kuin koskaan ennen. Silti.. jostain hiipii se pieni suru. Se pistää tuolla jossain syvällä edelleen. JOS kaikki olisi mennyt toisin, jos jokin ei olisi mennyt pieleen, jos epäonni ei olisi kohdannut meitä silloin meillä vietettäisiin nyt kaksivuotis- synttäreitä. Kesken menneen raskauteni laskettu aika oli jouluna kaksi vuotta sitten. Vaikka tiedän, että näin tämän kuuluu olla ja juuri tuon rakkaan tyttäreni äidiksi minun piti tulla, silti tämä aika vuodesta tuo ikävät muistot mieleen.
Nyt on kuitenkin aika ottaa tuo pieni ihmeeni syliin, halata ja suukottaa ja viettää ikimuistoinen, ensimmäinen joulu hänen kanssaan. Vauva vuosi lähenee loppuaan, muutaman viikon päästä palaan töihin ja reilun kahden kuukauden kuluttua tyttömme täyttää jo vuoden. Miten raskas mutta ihana vuosi meillä onkaan takana!
Hyvää joulua kaikille! ♡
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
perjantai 4. syyskuuta 2015
Puoli vuotta
Puoli vuotta sitten elin jännittävissä tunnelmissa. Olin juuri pukenut sairaalan vaatteet ylleni ja istuin synnyttäneiden osastolla, huoneeni ikkunapaikalla suuren vatsani kanssa. Mies istui edessäni tuolilla hermostuneen näköisenä. Kätilö kävi välillä kuuntelemassa vauvan sydänäänet vatsani päältä, kaikki oli hyvin, pääsyä leikkaussaliin saisimme vielä odottaa. Takana oli huonosti nukuttu yö, aamulla en ollut saanut enää syödä tai juoda ja olo oli siitä johtuen jo hieman heikko. Kumpikaan meistä ei lopulta sisäistänyt, että mitä varten siellä istuttiin, mitä tulisi tapahtumaan. Samana päivänä kello kahden jälkeen iltapäivällä se selvisi, kuuluva rääkäisy pääsi ilmoille maatessani leikkauspöydällä ja niin me katsoimme toisiamme ja molempien silmissä näkyi kyyneleet. Pieni punainen rääkyvä vauva näytettiin meille vilaukselta ja hetken päästä laskettiin kapaloituna isänsä syliin. Se oli taianomainen hetki jota en halua unohtaa koskaan. Siinä se oli isänsä käsivarsilla ja katsoi silmät auki maailmaa johon oli yhtäkkiä joutunut. Ja minä en voinut olla itkemättä onnesta, me selvisimme siitä!
Puoleen vuoteen on mahtunut oikea tunteiden kirjo. Vielä leikkaussalissa pelkäsin, mitä jos lapseni ei selviä. Sairaalassa kärsin huolta pienestä keltaisesta vauvasta joka vain nukkui, itkin koti-ikävää ja kotona lopulta tunsin ajoittain avuttomuutta, ajoittain vain puhdasta onnea ja helpotusta. Olen ollut väsynyt ja kukkuinen. Olen itkenyt lohduttomasti rinnalla raivoavan lapsen vuoksi. Olen ollut niin ylpeä pienokaiseni ryömiessä eteenpäin ja ennen kaikkea olen ollut niin täynnä rakkautta jokaisen hymyn ja naurun räkätyksen myötä. Tämä puoli vuotta on mennyt aivan liian nopeasti, olen yrittänyt nauttia jokaisesta päivästä sillä tämä vauvavuosi, nämä päivät ovat ainutlaatuista aikaa. Edelleen olen ajatuksissani hyvin ehdoton, että tämä lapsi jää ainoaksi. Kävin laitattamassa kuparikierukan, sillä ajatukset raskaudesta ovat kääntyneet päälaelleen sitten viime yritysajan, tällä hetkellä uusi raskaus olisi maailmanloppu, riski jota en halua ottaa.
Puoleen vuoteen on mahtunut oikea tunteiden kirjo. Vielä leikkaussalissa pelkäsin, mitä jos lapseni ei selviä. Sairaalassa kärsin huolta pienestä keltaisesta vauvasta joka vain nukkui, itkin koti-ikävää ja kotona lopulta tunsin ajoittain avuttomuutta, ajoittain vain puhdasta onnea ja helpotusta. Olen ollut väsynyt ja kukkuinen. Olen itkenyt lohduttomasti rinnalla raivoavan lapsen vuoksi. Olen ollut niin ylpeä pienokaiseni ryömiessä eteenpäin ja ennen kaikkea olen ollut niin täynnä rakkautta jokaisen hymyn ja naurun räkätyksen myötä. Tämä puoli vuotta on mennyt aivan liian nopeasti, olen yrittänyt nauttia jokaisesta päivästä sillä tämä vauvavuosi, nämä päivät ovat ainutlaatuista aikaa. Edelleen olen ajatuksissani hyvin ehdoton, että tämä lapsi jää ainoaksi. Kävin laitattamassa kuparikierukan, sillä ajatukset raskaudesta ovat kääntyneet päälaelleen sitten viime yritysajan, tällä hetkellä uusi raskaus olisi maailmanloppu, riski jota en halua ottaa.
Kuva: weheartit.com
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Mieli menneessä
Vuosi sitten kaikki muuttui. Tasan vuosi sitten istuin vanhan asuntomme kylpyhuoneen lattialla kädessäni raskaustesti jossa luki se ihmeellinen sana "raskaana". Muistan sen tunteiden vyöryn, pelotti, kauhistutti, itketti ja nauratti. Vaikka sitä oli odottanut niin kauan, ei sitä voinut uskoa, ei tiennyt mitä tehdä. Teki mieli sulkea se salaisuus johonkin, ettei mikään vain voisi sitä viedä. Nyt tuo salaisuus makaa vieressäni lattialla. Jokeltaa ja nauraa, pitää lelua kädessään ja kääntyy jo taidokkaasti kyljelleen ja siitä sitten vatsalleen.
Kaksi vuotta sitten odotin uutta raskautta alkavaksi malttamattomana. Muutaama viikko sitten minulle oli tehty sairaalassa lääkkeellinen kohdun tyhjennys ja mieli tuntui yhtä tyhjältä kuin kohtu. Ihan kuin kaikki olisi viety ja se kaikki oli saatava äkkiä takaisin. Jos olisin tuolloin tiennyt että se ei niin äkkiä tapahtusikaan, että saisin odottaa uuden raskauden alkamista vuoden, olisin ehkä antanut itselleni armoa ja keskittynyt elämiseen. Mutta en minä silloin pystynyt, se tyhjyys oli täytettävä jollain. Se epäreiluus, viha ja katkeruus oli saatava häviämään ja luulin ettei siihen auttaisi kuin uusi raskaus. Lopulta siihen auttoi aika, ja se, että seuraava kevät ja kesä valoisuudellaan näytti että elämä jatkuu, sanoi "päästä irti" ja niin minä aloin vihdoin elämään ja samalla alkoi elämä uudelleen minussa, uusi raskaus alkoi lopulta.
Eilen katselin tuota lähes neljän kuukauden ikäistä tyttöäni, kun hän makoili viltillä nurmikolla puun varjossa. Hänen isänsä kumartui tytön ylle ja tyttö nauroi ja jokelsi, tarttui isäänsä parrasta. Minä katsoin vierestä ja mietin, ehkä se kaikki oli tämän arvoista. Nämä kolme pitkää vuotta yhdessä ennen kuin lapsi oli sylissämme, ennen kuin kuulimme tuon naurun. Samalla sydämessäni toivoin, että jokainen tuntisi tätä kiitollisuutta, myös ne joiden ei tämän kaiken eteen ole tarvinnut nähdä surua ja epätoivoa, ja joiden ei ole tarvinnut odottaa näin pitkään. Kumpa jokainen äiti ymmärtäisi näiden hetkien kallisarvoisuuden. Minä en koskaan ole ollut näin onnellinen, vaikka välillä pelkään niin että sattuu, välillä en tiedä mitä tehdä, välillä murehdin itseni uuvuksiin ja toisinaan olen uupunut vain tästä kaikesta vastuusta, silti onnellisuus vie kuitenkin aina voiton. Tuo jokellus, nuo hymyt ja ennen kaikkea tämä rakkaus mikä minussa on tuntuu suuremmalta kuin yksikään muu tunne ja se on ihanaa.
Välillä mietin oliko virhe lopettaa käynnit psykologilla kun näitä ajatuksia menneisyydestä ja nykyisyydestä kasautuu toisinaan mieleen niin paljon. Nyt kuitenkin päätin purkaa ne tänne, ehkä teen niin jatkossakin. Ihanaa kesää kaikille!
Kaksi vuotta sitten odotin uutta raskautta alkavaksi malttamattomana. Muutaama viikko sitten minulle oli tehty sairaalassa lääkkeellinen kohdun tyhjennys ja mieli tuntui yhtä tyhjältä kuin kohtu. Ihan kuin kaikki olisi viety ja se kaikki oli saatava äkkiä takaisin. Jos olisin tuolloin tiennyt että se ei niin äkkiä tapahtusikaan, että saisin odottaa uuden raskauden alkamista vuoden, olisin ehkä antanut itselleni armoa ja keskittynyt elämiseen. Mutta en minä silloin pystynyt, se tyhjyys oli täytettävä jollain. Se epäreiluus, viha ja katkeruus oli saatava häviämään ja luulin ettei siihen auttaisi kuin uusi raskaus. Lopulta siihen auttoi aika, ja se, että seuraava kevät ja kesä valoisuudellaan näytti että elämä jatkuu, sanoi "päästä irti" ja niin minä aloin vihdoin elämään ja samalla alkoi elämä uudelleen minussa, uusi raskaus alkoi lopulta.
Eilen katselin tuota lähes neljän kuukauden ikäistä tyttöäni, kun hän makoili viltillä nurmikolla puun varjossa. Hänen isänsä kumartui tytön ylle ja tyttö nauroi ja jokelsi, tarttui isäänsä parrasta. Minä katsoin vierestä ja mietin, ehkä se kaikki oli tämän arvoista. Nämä kolme pitkää vuotta yhdessä ennen kuin lapsi oli sylissämme, ennen kuin kuulimme tuon naurun. Samalla sydämessäni toivoin, että jokainen tuntisi tätä kiitollisuutta, myös ne joiden ei tämän kaiken eteen ole tarvinnut nähdä surua ja epätoivoa, ja joiden ei ole tarvinnut odottaa näin pitkään. Kumpa jokainen äiti ymmärtäisi näiden hetkien kallisarvoisuuden. Minä en koskaan ole ollut näin onnellinen, vaikka välillä pelkään niin että sattuu, välillä en tiedä mitä tehdä, välillä murehdin itseni uuvuksiin ja toisinaan olen uupunut vain tästä kaikesta vastuusta, silti onnellisuus vie kuitenkin aina voiton. Tuo jokellus, nuo hymyt ja ennen kaikkea tämä rakkaus mikä minussa on tuntuu suuremmalta kuin yksikään muu tunne ja se on ihanaa.
Välillä mietin oliko virhe lopettaa käynnit psykologilla kun näitä ajatuksia menneisyydestä ja nykyisyydestä kasautuu toisinaan mieleen niin paljon. Nyt kuitenkin päätin purkaa ne tänne, ehkä teen niin jatkossakin. Ihanaa kesää kaikille!
kuva: weheartit
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Äitienpäivä
Palailin nyt näin äitienpäivän kunniaksi kirjoittamaan mietteitä ja kuulumisia.
Mitä meille siis kuuluu? Pikku neiti on jo yli 2 kuukauden ikäinen ja kasvanut hurjasti, pienen vastasyntyneen tilalla on jäntevä vauva, joka juttelee, nauraa ja kannattelee päätään. Hän on saanut myös nimen ja meidän perheemme on saanut aivan uuden päivärytmin. Nyt tiedämme jo mihin aikaan neiti menee yöunille, milloin hän nukkuu pisimmät päivätorkut ja mihin aikaan päivästä on paras aika kyläillä ja käydä kaupassa. Olen myös muutamiksi tunneiksi jättänyt neidin kahdestaan isänsä kanssa ja lähtenyt viettämään omaa aikaa. Univelkaa en ole juurikaan kärsinyt kun neiti nukkuu yöt jo suhteellisen pitkissä pätkissä. Meillä menee siis hyvin ja tämä äidinrakkaus on tunteena aivan uskomaton. Mieliala on pysynyt koko ajan positiivisena joten psykologini kanssa tulimme siihen tulokseen että tämän viikkoinen käynti jäi tällä erää viimeiseksi.
Tänään äitienpäivänä olo ei ollut sen enempää äiti kuin mikään muukaan päivä nyt vauvan synnyttyä. Olen toki kiitollisena miettinyt miten onnekas olen, syönyt kakkua ja nauttinut aamiaisen vuoteessa. Kuitenkin äitienpäivä on ollut minulle aina päivä jolloin halua muistaa omaa upeaa äitiäni, eikä äidiksituloni jättänyt häntä varjoon tänäkään vuonna. Äiti on ollut tukenani aina, ja erityisen kiitollinen olen siitä ymmärryksestä, lohdutuksesta ja kannustuksesta mitä olen häneltä viime vuosina saanut. On ihanaa että äiti on kanssaelänyt surun ja onnen hetket tällä pitkällä matkallani tulla itse äidiksi. Siksi tänä päivänä olen halunnut erityisesti muistaa häntä, upeaa äitiäni ja olla nostamatta itseäni jalustalle.
Toivottavasti kaikilla äideillä on ollut ihana äitienpäivä ja koko sydämestäni toivon että jokainen äidiksi haluava saisi viettää äitienpäivää!
Mitä meille siis kuuluu? Pikku neiti on jo yli 2 kuukauden ikäinen ja kasvanut hurjasti, pienen vastasyntyneen tilalla on jäntevä vauva, joka juttelee, nauraa ja kannattelee päätään. Hän on saanut myös nimen ja meidän perheemme on saanut aivan uuden päivärytmin. Nyt tiedämme jo mihin aikaan neiti menee yöunille, milloin hän nukkuu pisimmät päivätorkut ja mihin aikaan päivästä on paras aika kyläillä ja käydä kaupassa. Olen myös muutamiksi tunneiksi jättänyt neidin kahdestaan isänsä kanssa ja lähtenyt viettämään omaa aikaa. Univelkaa en ole juurikaan kärsinyt kun neiti nukkuu yöt jo suhteellisen pitkissä pätkissä. Meillä menee siis hyvin ja tämä äidinrakkaus on tunteena aivan uskomaton. Mieliala on pysynyt koko ajan positiivisena joten psykologini kanssa tulimme siihen tulokseen että tämän viikkoinen käynti jäi tällä erää viimeiseksi.
Tänään äitienpäivänä olo ei ollut sen enempää äiti kuin mikään muukaan päivä nyt vauvan synnyttyä. Olen toki kiitollisena miettinyt miten onnekas olen, syönyt kakkua ja nauttinut aamiaisen vuoteessa. Kuitenkin äitienpäivä on ollut minulle aina päivä jolloin halua muistaa omaa upeaa äitiäni, eikä äidiksituloni jättänyt häntä varjoon tänäkään vuonna. Äiti on ollut tukenani aina, ja erityisen kiitollinen olen siitä ymmärryksestä, lohdutuksesta ja kannustuksesta mitä olen häneltä viime vuosina saanut. On ihanaa että äiti on kanssaelänyt surun ja onnen hetket tällä pitkällä matkallani tulla itse äidiksi. Siksi tänä päivänä olen halunnut erityisesti muistaa häntä, upeaa äitiäni ja olla nostamatta itseäni jalustalle.
Toivottavasti kaikilla äideillä on ollut ihana äitienpäivä ja koko sydämestäni toivon että jokainen äidiksi haluava saisi viettää äitienpäivää!
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Loppusanat
En koe haluavani jatkaa blogin kirjoittamista, tuntuu kuin tämä tarinani olisi tullut onnelliseen päätökseensä. Tämä on blogi on ollut paikka purkaa ajatuksia, pelkoja ja ahdistuksia ja tietysti iloita myös lopulta onnellisista hetkistä, hyvistä ultrakuulumisista, ensimmäisistä potkuista ja lopulta onnistuneesta synnytyksestä. Jätän blogin kuitenkin auki mikäli haluan palata vielä kirjoittamaan esimerkiksi meidän kuulumisia tai palata itse vanhoihin teksteihin. Ehkä tämä tarina jatkossakin voi antaa toivoa jollekkin toiselle keskenmenon kokeneelle.
Keskenmenon aiheuttamat traumat ja ahdistus eivät tietenkään ole kadonneet, katkeruus siitä että tämä onni antoi odottaa itseään niin pitkään on edelleen tuoreessa muistissa, ja se kaikki tuska ja kärsimys mitä lapsen kaipuu aiheutti niin pitkään ei varmasti häviä mielestä koskaan. Nyt kuitenkin uusi elämä on alkanut tuon kaiken jälkeen. Tämä onni on minulle uutta ja suurempaa kuin mikään tunne aiemmin, jopa suurempaa kuin koko raskausaikaa varjostanut pelko. Ja haluan nauttia siitä täysillä. Nyt on tullut aika hengähtää, hän on vihdoin täällä, hän on elossa, kaunis ja täydellinen. Tuntuu uskomattoman kevyeltä nyt kun ei tarvitse enää pelätä, vielä leikkaussalissakin päälimmäinen tunne oli pelko, mitä jos minun lapseni ei selviäkkään. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja pelko poistui samalla sekunnilla kun pikkuiseni rääkäisi ensimmäisen kuuluvan itkunsa ilmoille ja minä itkin onnesta ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan. Olo on kevyt. Vaikka luulisi, että tämä vauva-arki olisi kaikella lailla raskasta ja stressaavaa en ole pitkään aikaan ollut näin levollinen. Minusta tuli vihdoin äiti. Tämä tarina sai kuin saikin onnellisen lopun.
Keskenmenon aiheuttamat traumat ja ahdistus eivät tietenkään ole kadonneet, katkeruus siitä että tämä onni antoi odottaa itseään niin pitkään on edelleen tuoreessa muistissa, ja se kaikki tuska ja kärsimys mitä lapsen kaipuu aiheutti niin pitkään ei varmasti häviä mielestä koskaan. Nyt kuitenkin uusi elämä on alkanut tuon kaiken jälkeen. Tämä onni on minulle uutta ja suurempaa kuin mikään tunne aiemmin, jopa suurempaa kuin koko raskausaikaa varjostanut pelko. Ja haluan nauttia siitä täysillä. Nyt on tullut aika hengähtää, hän on vihdoin täällä, hän on elossa, kaunis ja täydellinen. Tuntuu uskomattoman kevyeltä nyt kun ei tarvitse enää pelätä, vielä leikkaussalissakin päälimmäinen tunne oli pelko, mitä jos minun lapseni ei selviäkkään. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja pelko poistui samalla sekunnilla kun pikkuiseni rääkäisi ensimmäisen kuuluvan itkunsa ilmoille ja minä itkin onnesta ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan. Olo on kevyt. Vaikka luulisi, että tämä vauva-arki olisi kaikella lailla raskasta ja stressaavaa en ole pitkään aikaan ollut näin levollinen. Minusta tuli vihdoin äiti. Tämä tarina sai kuin saikin onnellisen lopun.
kuva: weheartit.com
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
Onnellinen loppu
2 vuotta 9 kuukautta ilman ehkäisyä, 143 blogimerkintää ja valtamerellinen vuodatettuja kyyneliä myöhemmin olen vihdoin tässä. Makaan sänkymme päällä ja vieressäni nukkuu pieni vauva, minun oma pieni tyttäreni. Välillä hän säpsähtää ja päästää suloisen äännähdyksen, sitten taas vaipuu tyytyväisenä uneen. Tuoksutan vauvan silkkistä mustaa tukkaa, suukotan poskea ja sydämeni on pakahtua onnesta. Kun näen mieheni ja tyttäreni yhdessä, on näky niin sydämet sulattava, että toivon voivani jäävän näihin hetkiin ikuisiksi ajoiksi. Vieläkin tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodelliselta, onko hän todella meidän, miten tämä unelma vihdoin onkin totta!
Olen nauttinut jokaisesta hetkestäni äitinä. Nautin imettämisestä ja vauvan hoitamisesta jopa yöllisistä heräämisistä. Tämä aika on ohi varmasti niin kovin nopeasti että haluan ottaa jokaisesta yhteisestä hetkestä kaiken irti. On niin uskomattoman ihanaa olla äiti.
Olen nauttinut jokaisesta hetkestäni äitinä. Nautin imettämisestä ja vauvan hoitamisesta jopa yöllisistä heräämisistä. Tämä aika on ohi varmasti niin kovin nopeasti että haluan ottaa jokaisesta yhteisestä hetkestä kaiken irti. On niin uskomattoman ihanaa olla äiti.
Kuva: weheartit.com
perjantai 6. maaliskuuta 2015
Minusta tuli äiti
Eilen iltapäivällä meille syntyi tyttövauva. Minä ja mieheni olemme onnesta sekaisin, meidän pieni tyttäremme, niin kaunis ja täydellinen. Olo on hämmentynyt, väsynyt ja onnellinen. Sektio sujui ongelmitta vaikka operaatio venyi iltapäivälle. Toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin ja olen tänään jo hoitanut vauvaa itse. Tämä on niin uskomatonta ja niin ihanaa!
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Rakas, raskas raskaus
Vain muutaman päivän päästä meistä on tulossa äiti ja isä. Se tuntuu ihmeeltä, miten se edes voi olla totta. Kun keskustelin lääkärin kanssa suunnitellusta sektiostani viime viikolla nousi esiin eräs seikka, sektio ja mahdolliset komplikaatiot voivat vaikuttaa tuleviin raskauksiin (esim kohtuun voi muodostua kiinnikkeitä jne). Jokin tuossa kuitenkin särähti korvaani "seuraaviin raskauksiin". En minä ollut edes ajatellut asiaa, että tulisin vielä joskus uudelleen raskaaksi. Se, että raskauduin keskenmenon jälkeen ja se, että tämä raskaus on kestänyt ongelmitta tänne loppusuoralle asti tuntuu uskomattomalta ja olen ajatellut, että tämä raskaus on ainutkertainen asia elämässäni, jollaista en tule kokemaan uudelleen. Keskustelin asiasta myös miehen kanssa ja molemmat olemme ajatelleet itseksemme samaa, toisesta lapsesta ei ole haaveiltu koskaan, ajatus ei ole käynyt edes kummankaan mielessä.
Tämä raskaus on ollut minulle rakas, olen nauttinut vatsani kasvusta, ultrakäynneistä, vauvan potkuista ja siitä, että saan järjestellä kotia ja elämää uutta perheenjäsentä varten. Kaiken sen ohessa olen kuitenkin koko ajan pelännyt, heinäkuun ensimmäisistä päivistä asti olen elänyt jatkuvassa pelossa, että menetän tämänkin raskauden. Se on ollut rikkirepivää ja uuvuttavaa pelkoa, joka on vienyt voimat moneen otteeseen. Ilman tukiverkkoa ja säännöllisiä käyntejä psykologilla olisin ehkä tukehtunut niihin pelkoihin. Vaikka tämä raskaus päättyisikin kaikin puolin onnellisesti, en ehkä enää jaksa kokea uudelleen tätä kaikkea, tätä pelkoa ja tunteiden myrskyä.
Ehkä on niin, että pian minä olen yhden pienen tytön äiti ja se saa riittää. Ehkä tulevaisuudessa ajattelen muulla tavalla, mutta nyt minä olen antanut kaikkeni, kaiken rakkauteni ja voimani ja kärsivällisyyteni tässä raskaudessa ja se on ollut minulle äärimmäisen raskasta, mutta ihanaa aikaa, elämäni ainutlaatuisimpia kuukausia, joita en luultavasti koskaan koe uudelleen.
Tämä raskaus on ollut minulle rakas, olen nauttinut vatsani kasvusta, ultrakäynneistä, vauvan potkuista ja siitä, että saan järjestellä kotia ja elämää uutta perheenjäsentä varten. Kaiken sen ohessa olen kuitenkin koko ajan pelännyt, heinäkuun ensimmäisistä päivistä asti olen elänyt jatkuvassa pelossa, että menetän tämänkin raskauden. Se on ollut rikkirepivää ja uuvuttavaa pelkoa, joka on vienyt voimat moneen otteeseen. Ilman tukiverkkoa ja säännöllisiä käyntejä psykologilla olisin ehkä tukehtunut niihin pelkoihin. Vaikka tämä raskaus päättyisikin kaikin puolin onnellisesti, en ehkä enää jaksa kokea uudelleen tätä kaikkea, tätä pelkoa ja tunteiden myrskyä.
Ehkä on niin, että pian minä olen yhden pienen tytön äiti ja se saa riittää. Ehkä tulevaisuudessa ajattelen muulla tavalla, mutta nyt minä olen antanut kaikkeni, kaiken rakkauteni ja voimani ja kärsivällisyyteni tässä raskaudessa ja se on ollut minulle äärimmäisen raskasta, mutta ihanaa aikaa, elämäni ainutlaatuisimpia kuukausia, joita en luultavasti koskaan koe uudelleen.
kuva: weheartit.com
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Suunniteltu sektio
Monen unettoman yön, paniikin omaisten hetkien, keskustelujen, ahdistuksen, tuskastumisen ja monien tuntien googlettelun jälkeen päädyimme tänään lääkärini kanssa varaamaan minulle ajan suunniteltuun sektioon ensi viikolle. Lääkäri vaikutti hieman pettyneeltä, mutta ymmärsi minua edelleen ja oli vakuuttunut, että olen todella miettinyt tätä pitkään ja hartaasti. Sanoin myös suoraan että en voi synnyttää alakautta vain miellyttääkseni häntä tai ketään muutakaan, että tässä asiassa minun täytyy olla itsekäs ja kuunnella vain itseäni.
Nyt olo on omituinen, mutta kevyempi ja helpottuneempi kuin aiemmin. Tottakai minua jännittää suunnottomasti, mutta pelon painava tunne on poissa. Tuntuu uskomattomalta että reilun viikon päästä minä olen äiti ja minulla on tytär. Tämä jännitysnäytelmä loppuu vihdoinkin. Välillä esiin nousee tunne, että olen huonompi kuin muut, kun en kykene synnyttämään alateitse fyysisistä valmiuksista huolimatta. Moni varmasti ajattelee minun olevan heikko ja antaneen pelolle vallan. Minun matkani äidiksi on kuitenkin ollut pitkä ja kivinen ja olen joutunut pettymään, kärsimään ja taistelemaan tämän kaiken eteen, monilla muulla äidiksi tuleminen on ollut helpompaa. Me olemme haaveilleet lapsesta kohta kolme vuotta, siihen aikaan on mahtunut todella paljon. Ehkä minulla nyt on oikeus ottaa oikoreitti onneen ja saada haluamani sektio ja päästää itseni tästä ahdistuksesta ja pelosta. Haluan vihdoin huokaista helpotuksesta ja nukkua kunnon yöunet ilman että herään täristen ja hikisenä painajaisiin.
kuva: weheartit.com
lauantai 21. helmikuuta 2015
Supistus
Viimeyönä heräsin järkyttävän kovaan alaselkäsärkyyn, vähitellen kipu siirtyi alavatsalle, koko vatsa kovettui ja kipu oli todella kova. Tuntui siltä kun olisi alkamassa vuosisadan menkat juuri sillä sekunnilla. Hetken kun kävelin edestakaisin, nojailin keittiön pöytään, hengittelin ja koitin pitää itseni rauhallisena kipu laantui. Se kesti kuitenkin yllättävän kauan. Join lasin mehua ja palasin sänkyyn. Hetken ajan tuijottelin kelloa ja kauhuissani odottelin uutta supistusta, sitä ei koskaan tullut ja jossain vaiheessa nukahdin.
Mitä sinä pikkuinen minua säikyttelet? Joko sinulla on kiire päästä pois kahdun lämmöstä? Ja ennen kaikkea kuvitteletko sinä todella, että minä olisin valmis jo nyt auttamaan sinut maailmaan?
Mitä sinä pikkuinen minua säikyttelet? Joko sinulla on kiire päästä pois kahdun lämmöstä? Ja ennen kaikkea kuvitteletko sinä todella, että minä olisin valmis jo nyt auttamaan sinut maailmaan?
kuva: weheartit.com
torstai 19. helmikuuta 2015
Viikko aikaa ajatella
Raskaus on täysiaikainen, 37 raskausviikkoa tuli täyteen eilen. Tänään tapasin lääkärin äitiyspolilla. Selvisi, että vauvani on pienikokoinen arvioitu paino laskettuna aikana on noin tasan kolme kiloa. Hän on laskeutunut ja pää kiinnittynyt, kohdun kaulani on lyhentynyt ja kohdunsuu sormelle auki, kypsä tilanne siis ensisynnyttäjälle. Minulla olisi hyvät mahdollisuuden alatiesynnytykseen, jos unohdetaan pelkän ajatuksen tuomat pelot ja ahdistukset.
Keskustelumme jälkeen sain viikon aikaa miettiä ja ajatella asiaa. Sain kolme vaihtoehtoa ennen kun synnytystapa lyödään lukkoon ensi viikon keskiviikkona. Joko päätän rohkaistua ja odotamme synnytyksen spontaania käynnistymistä. Toinen vaihtoehto on, että sovimme päivän lasketun ajan tienoilla ja synnytys käynnistetään, jolloin ehdin valmistautua siihen rauhassa, se ei ala yllätyksenä, eikä minun tarvitse pelätä raskauden menemistä yli lasketun ajan, jolloin joudun synnyttämään suuremman kokoisen vauvan. Kolmas vaihtoehto on suunniteltu sektio, jolle lääkäri lupasi siunauksensa mikäli se on todella vaihtoehto johon päädyn tämän mietintäaikani jälkeen.
Olo on helpottunut. En kokenut painostusta tai vähättelyä. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen. Nyt vain pitää päättää mitä todella haluan, käydä kaikki vaihtoehdot hyvine ja huonoine puolineen läpi vielä muutaman kerran ja toivoa vain ettei mitään tapahdu ennen keskiviikkoa ja päätöksentekohetkeä. Voi tätä paniikkia, aika kuuluu niin nopeasti etten pysy perässä!
Keskustelumme jälkeen sain viikon aikaa miettiä ja ajatella asiaa. Sain kolme vaihtoehtoa ennen kun synnytystapa lyödään lukkoon ensi viikon keskiviikkona. Joko päätän rohkaistua ja odotamme synnytyksen spontaania käynnistymistä. Toinen vaihtoehto on, että sovimme päivän lasketun ajan tienoilla ja synnytys käynnistetään, jolloin ehdin valmistautua siihen rauhassa, se ei ala yllätyksenä, eikä minun tarvitse pelätä raskauden menemistä yli lasketun ajan, jolloin joudun synnyttämään suuremman kokoisen vauvan. Kolmas vaihtoehto on suunniteltu sektio, jolle lääkäri lupasi siunauksensa mikäli se on todella vaihtoehto johon päädyn tämän mietintäaikani jälkeen.
Olo on helpottunut. En kokenut painostusta tai vähättelyä. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen. Nyt vain pitää päättää mitä todella haluan, käydä kaikki vaihtoehdot hyvine ja huonoine puolineen läpi vielä muutaman kerran ja toivoa vain ettei mitään tapahdu ennen keskiviikkoa ja päätöksentekohetkeä. Voi tätä paniikkia, aika kuuluu niin nopeasti etten pysy perässä!
kuva:weheartit.com
maanantai 9. helmikuuta 2015
Tunteiden kaaos
Tänään tapasin pitkästä aikaa psykologini, välistä oli jäänyt yksi tapaaminen hänen sairastumisensa vuoksi. Nyt asioita oli mielen päällä paljon. Keskustelimme mm. tunteistani muuton aikana ja sen jälkeen, kun olin tuntenut itseni kömpelöksi ja jollain lailla hyödyttömäksi kun en kyennyt laittamaan kotia kuntoon yksinäni. Kun minusta ei ollut kantamaan muuttolaatikoita ja kiipeilemään ylähyllyille, kun en saanut vietyä laatikoita varastoon tai kannettua painavia jätesäkkejä roskakatokseen. Puhuimme myös siitä pettymyksen tunteesta kun palasin lomalta töihin yhdeksi päiväksi ja tajusin, että en jaksa työtä enää edes kevennettynä, että oli myönnyttävä sairaslomalle. Nyt näistä tunteista on kuitenkin suuri osa kaikonnut, olen huokaissut virallisen äitiysloman alkaessa ja antanut itselleni luvan rentoutua ja olla juuri niin kömpelö kuin olen.
Keskusteltiin jälleen myös synnytyksestä. Tällä kertaa huonommalla menestyksellä kuin koskaan aiemmin. Heti alkutekijöissä purskahdin itkuun ja psykologi joutui rauhoittamaan minut. Nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että hän myös ymmärsi ahdistukseni suuruuden ja sen ettei tässä synnytyspelossa ollut enää kyse vain suhtautumisestani kipuun, jonka synnytys aiheuttaa. Hän taisi nyt todella nähdä miten minua pelottaa olla niin suuressa vastuussa kuin antaa elämä omalle lapselleni. Mitä jos jokin meneekin pieleen, syyttäisinkö siitä itseäni ikuisesti, selviänkö siitä ponnistuksesta traumoitta, pystynkö ylipäätään synnyttämään jos olen kaikkien ajatusteni ja pelkojen vallassa? Ensimmäistä kertaa hän otti suunnitellun sektion puheeksi, sanoi minulle jopa, että mikäli tulen harkintani jälkeen siihen tulokseen, että se on se tapa jolla haluan synnyttää tulee minun pitää pintani kun tapaan lääkärin synnytystapa-arviossa kahden viikon kuluttua. Tuntui hyvältä, joku ymmärsi ja otti minut tosissaan. Seuraava tapaaminen sovittiin heti ensi viikolle, ettei käyntieni väliin jäisi liian paljon aikaa kerätä huolia ja painavia ajatuksia.
Tänään meille saapui kotiin vaunut. Nyt on siis kaikki suuret hankinnat uudelle perheenjäsenelle tehty. Vauvanvaatteet odottavat vielä pesemistä ja pinnasänky petaamista, jotenkin halusin säästellä näitä puuhia nyt viralliselle äitiyslomalle. Vaikka synnytys pelottaa en silti malta odottaa uutta elämää. Välillä suljen silmäni, maistelen tätä outoa onnellisuuden tunnetta ja sanon ääneen "en olisi uskonut" ja hymyilen. Meille tulee vauva.
Keskusteltiin jälleen myös synnytyksestä. Tällä kertaa huonommalla menestyksellä kuin koskaan aiemmin. Heti alkutekijöissä purskahdin itkuun ja psykologi joutui rauhoittamaan minut. Nyt tuntui ensimmäistä kertaa, että hän myös ymmärsi ahdistukseni suuruuden ja sen ettei tässä synnytyspelossa ollut enää kyse vain suhtautumisestani kipuun, jonka synnytys aiheuttaa. Hän taisi nyt todella nähdä miten minua pelottaa olla niin suuressa vastuussa kuin antaa elämä omalle lapselleni. Mitä jos jokin meneekin pieleen, syyttäisinkö siitä itseäni ikuisesti, selviänkö siitä ponnistuksesta traumoitta, pystynkö ylipäätään synnyttämään jos olen kaikkien ajatusteni ja pelkojen vallassa? Ensimmäistä kertaa hän otti suunnitellun sektion puheeksi, sanoi minulle jopa, että mikäli tulen harkintani jälkeen siihen tulokseen, että se on se tapa jolla haluan synnyttää tulee minun pitää pintani kun tapaan lääkärin synnytystapa-arviossa kahden viikon kuluttua. Tuntui hyvältä, joku ymmärsi ja otti minut tosissaan. Seuraava tapaaminen sovittiin heti ensi viikolle, ettei käyntieni väliin jäisi liian paljon aikaa kerätä huolia ja painavia ajatuksia.
Tänään meille saapui kotiin vaunut. Nyt on siis kaikki suuret hankinnat uudelle perheenjäsenelle tehty. Vauvanvaatteet odottavat vielä pesemistä ja pinnasänky petaamista, jotenkin halusin säästellä näitä puuhia nyt viralliselle äitiyslomalle. Vaikka synnytys pelottaa en silti malta odottaa uutta elämää. Välillä suljen silmäni, maistelen tätä outoa onnellisuuden tunnetta ja sanon ääneen "en olisi uskonut" ja hymyilen. Meille tulee vauva.
kuva:weheartit.com
lauantai 31. tammikuuta 2015
Ajatukset sekaisin
En ole oikein osannut kirjoittaa mitään. Pää on täynnä tuhansia ajatuksia ja tuntuu, että päivät täyttyvät tekemisellä. Töissä en ole enää ollut, supistukset ja liitoskivut ovat sen verran kovia, että jaksaminen ei riitä kovin paljoa kodin ulkopuolelle. Uusi koti alkaa pikkuhiljaa olla kodikas ja tavarat löytäneet paikkansa, myös ne vauvan tavarat. Päivittäin, hämmentynein ilmein tuijotan pinnasänkyä, hoitopöytää ja kaikkia niitä hankintoja joita vauvalle on tehty, välillä avaan lipaston laatikot ja katselen pieniä vaatteita. Se kaikki tuntuu edelleen kummalliselta, että me ihan oikeasti saamme lapsen, näille kaikille on kohta käyttöä. Silti mietin päivittäin mitä vauvalta vielä puuttuu, mitkä hankinnat voivat odottaa ja mitä kannattaisi pyytää lahjaksi. Näihin ajatuksiin uppoudun joskus tuntikausiksi ja selaan nettikaupat läpi.
Synnytykseen liittyvät pelot ja ahdistukset ovat lisääntyneet ja päivä päivältä ajattelen, että suunniteltu sektio olisi ainoa vaihtoehto näiden ahdistavien ajatusten keskellä. Pelkopolin lääkärin tapaaminen on kuitenkin vasta sitten kun raskaus on täysiaikainen, jotenkin jännittää miten näihin ajatuksiini siellä sitten suhtaudutaan. Nyt pelottaakin eniten, ettei synnytys vain käynnistyisi ennen tätä, onneksi suurempi todennäköisyys on, että ei.
Vihdoin olen saanut kokea myös hormonien aiheuttamia mielialanvaihteluita. Välillä purskahtelen itkuun väsymyksestä ja stressistä, meinaan kiukustua todella pienestä ja otan itseeni sanomisista helpommin kuin ennen. En tiedä onko sillä osansa asiaan, että esimerkiksi muuton aikana koin itseni niin kovin tarpeettomaksi, kun ei minusta juuri ollut apua missään. Välillä ottaa itsetunnon päälle olla näin kömpelö, ja kun ei vain jaksa ja pysty tekemään kaikkea enää kuten ennen. Yritän kuitenkin pitää mielessäni, että minulla on nyt aivan erityinen tehtävä, nimittäin kantaa tätä uutta elämämää sisälläni. Olen huomannut, että mies on ottanut itselleen omaa aikaa, nähnyt kavereita ja tehnyt niitä "omia juttujaan". Olen antanut tähän täyden siunauksen. Hän on kuitenkin luvannut olla kanssani kotona, pois töistä ainakin kuukauden sitten kun vauva on syntynyt. Tästä lupauksesta olen todella kiitollinen ja huojentunut, etenkin silloin kun mielen valtaa ajatus "miten minä oikein pärjään äitinä?"
Synnytykseen liittyvät pelot ja ahdistukset ovat lisääntyneet ja päivä päivältä ajattelen, että suunniteltu sektio olisi ainoa vaihtoehto näiden ahdistavien ajatusten keskellä. Pelkopolin lääkärin tapaaminen on kuitenkin vasta sitten kun raskaus on täysiaikainen, jotenkin jännittää miten näihin ajatuksiini siellä sitten suhtaudutaan. Nyt pelottaakin eniten, ettei synnytys vain käynnistyisi ennen tätä, onneksi suurempi todennäköisyys on, että ei.
Vihdoin olen saanut kokea myös hormonien aiheuttamia mielialanvaihteluita. Välillä purskahtelen itkuun väsymyksestä ja stressistä, meinaan kiukustua todella pienestä ja otan itseeni sanomisista helpommin kuin ennen. En tiedä onko sillä osansa asiaan, että esimerkiksi muuton aikana koin itseni niin kovin tarpeettomaksi, kun ei minusta juuri ollut apua missään. Välillä ottaa itsetunnon päälle olla näin kömpelö, ja kun ei vain jaksa ja pysty tekemään kaikkea enää kuten ennen. Yritän kuitenkin pitää mielessäni, että minulla on nyt aivan erityinen tehtävä, nimittäin kantaa tätä uutta elämämää sisälläni. Olen huomannut, että mies on ottanut itselleen omaa aikaa, nähnyt kavereita ja tehnyt niitä "omia juttujaan". Olen antanut tähän täyden siunauksen. Hän on kuitenkin luvannut olla kanssani kotona, pois töistä ainakin kuukauden sitten kun vauva on syntynyt. Tästä lupauksesta olen todella kiitollinen ja huojentunut, etenkin silloin kun mielen valtaa ajatus "miten minä oikein pärjään äitinä?"
kuva: weheartit.com
torstai 15. tammikuuta 2015
Muutosten edessä
Istun kotimme lattialla muuttolaatikoiden keskellä, elämä on pakattuna laatikoihin, kaikki on sotkuista ja sekavaa. Mieli on kuitenkin tyyni. Koira nukkuu vieressäni, vauva potkii kohdussani niin että kylkiluissa tuntuu ja minä hymyilen, hymyilen uudelle elämälle, muutoksille.
Huomenna me asutaan jo uudessa kodissamme, siellä on paljon tilaa, monta ikkunaa ja varmasti yhtä paljon rakkautta kuin kodissa jonka jätämme taaksemme. Vaikka usein pelottaa, toisinaan vain jännittää ja vaikka joka päivä mietin enemmän ja enemmän onko minusta tähän kaikkeen ihan oikeasti olen silti onnellisempi kuin koskaan. Kaikki se pelko ja epävarmuus on kuitenkin niin pientä sen valtavan hyvän olon tunteen rinnalla mitä tämä unelmien toteutuminen on saanut aikaan. Miten tässä näin kävikään? Niin usein toivo oli kadoksissa ja niin monta kertaa maalailin jo elämälle täysin erilaista suuntaa ja sitten se yhtäkkiä yllättää ja nyt minä istun tässä suuren vatsani kanssa ja odotan tulevaisuudelta enemmän kuin ennen. En tiedä onko tämä rauha ja luottamus vain väliaikaista, vain tässä hetkessä ja iskeekö pakokauhu vielä monta kertaa, mutta juuri nyt tuntuu että tämä elämä tässä on ollut kaiken sen kärsimyksen arvoista.
Huomenna me asutaan jo uudessa kodissamme, siellä on paljon tilaa, monta ikkunaa ja varmasti yhtä paljon rakkautta kuin kodissa jonka jätämme taaksemme. Vaikka usein pelottaa, toisinaan vain jännittää ja vaikka joka päivä mietin enemmän ja enemmän onko minusta tähän kaikkeen ihan oikeasti olen silti onnellisempi kuin koskaan. Kaikki se pelko ja epävarmuus on kuitenkin niin pientä sen valtavan hyvän olon tunteen rinnalla mitä tämä unelmien toteutuminen on saanut aikaan. Miten tässä näin kävikään? Niin usein toivo oli kadoksissa ja niin monta kertaa maalailin jo elämälle täysin erilaista suuntaa ja sitten se yhtäkkiä yllättää ja nyt minä istun tässä suuren vatsani kanssa ja odotan tulevaisuudelta enemmän kuin ennen. En tiedä onko tämä rauha ja luottamus vain väliaikaista, vain tässä hetkessä ja iskeekö pakokauhu vielä monta kertaa, mutta juuri nyt tuntuu että tämä elämä tässä on ollut kaiken sen kärsimyksen arvoista.
kuva: weheartit.com
tiistai 13. tammikuuta 2015
Synnytyspelko
Kävin tänään synnytyssairaalassani ja tapasin pelkopolilla aivan ihanan kätilön. Hän esitteli minulle synnytys- ja äitipolin tilat, näytti mistä ovista pääsee mihinkin, minne ilmottaudutaan jne. Lopuksi vielä juttelimme noin tunnin asioista synnytykseen liittyen ja siitä miten ja miksi se pelottaa ja ahdistaa minua niin paljon.
Koko synnytyspelon takana on vuoden 2013 kesäkuussa tapahtunut keskenmenoni hoito, kylmä ja karu kohtelu ja lopulta kohdun tyhjennys lääkkein, helvetilliset kivut ja tuskat. Muistan edelleen elävästi miten kamalaa kipu silloin oli, ne supistukset ja pelko mitä minulle tapahtuu. No minulle tapahtui niin, että lääkkeet saivat kohdun supistelemaan rankasti, ensin menivät lapsivedet ja sitten tuli kuollut sikiö, tänä aikana huusin kivusta, olin lähellä pyörtyä ja olin niin paniikissa kaikesta tapahtuvasta että unohdin hengittää ja kadotin tunnon käsistä ja jaloista. Kipulääkkeistä ei ollut mitään apua, tuska loppui kun kaikki oli tullut ulos.
Muistan tuolloin hoitajan sanoneen "nämä kivut ovat täysin verrattavissa synnytyskipuihin" ja silloin sanoin itselleni "en aio ikinä synnyttää".
Kivun lisäksi on tämä uusi raskaus ja varsinkin viimeinen kolmannes nostanut pintaan uusia huolia. Pelkään synnytyksen käynnistymistä, sitä että jos/kun se tapahtuu odottamatta, lapsivedet vain menevät ja supistukset alkavat. Pelkään meneväni paniikkiin, etenkin jos olen yksin kun näin käy. Lisäksi itse synnytys kipujen lisäksi pelottaa. Pelkään, että en tiedä mitä tehdä, en osaa tai pysty, pelkään komplikaatioita ja kaikista eniten pelkään, että menetän vauvan.
Mm. näitä asioita kävin läpi kätilön kanssa joka kuunteli ja ymmärsi ja selitti tilanteita ja vaihtoehtoja minulle mahdollisimman tarkasti. Minun tehtäväni on nyt koittaa valmistaa itseäni henkisesti synnytykseen, rentoutua ja koittaa ajatella asiaa vähemmän pelottavana ja ahdistavana. Edessä on vielä aika lääkärille, jonka kanssa käydään synnytystä läpi lisää raskausviikolla 37. Silloin puhutaan myös siitä olenko päässyt pelkojeni kanssa eteenpäin vai ovatko ne vain pahentuneet, silloin mietitään myös mahdollisuutta suunnitellulle sektiolle.
Nyt on siis aika lopettaa synnytysajatusten sysääminen syrjään ja aloittaa niiden käsittely oman itseni, mieheni, luotettavien läheisten ja psykologini kanssa. Pelottaa ja ahdistaa mutta koska se kaikki on edessä en voi enää työntää näitä ajatuksia taka-alalle tai kieltää niitä. Katsotaan mitä tapahtuu.
Koko synnytyspelon takana on vuoden 2013 kesäkuussa tapahtunut keskenmenoni hoito, kylmä ja karu kohtelu ja lopulta kohdun tyhjennys lääkkein, helvetilliset kivut ja tuskat. Muistan edelleen elävästi miten kamalaa kipu silloin oli, ne supistukset ja pelko mitä minulle tapahtuu. No minulle tapahtui niin, että lääkkeet saivat kohdun supistelemaan rankasti, ensin menivät lapsivedet ja sitten tuli kuollut sikiö, tänä aikana huusin kivusta, olin lähellä pyörtyä ja olin niin paniikissa kaikesta tapahtuvasta että unohdin hengittää ja kadotin tunnon käsistä ja jaloista. Kipulääkkeistä ei ollut mitään apua, tuska loppui kun kaikki oli tullut ulos.
Muistan tuolloin hoitajan sanoneen "nämä kivut ovat täysin verrattavissa synnytyskipuihin" ja silloin sanoin itselleni "en aio ikinä synnyttää".
Kivun lisäksi on tämä uusi raskaus ja varsinkin viimeinen kolmannes nostanut pintaan uusia huolia. Pelkään synnytyksen käynnistymistä, sitä että jos/kun se tapahtuu odottamatta, lapsivedet vain menevät ja supistukset alkavat. Pelkään meneväni paniikkiin, etenkin jos olen yksin kun näin käy. Lisäksi itse synnytys kipujen lisäksi pelottaa. Pelkään, että en tiedä mitä tehdä, en osaa tai pysty, pelkään komplikaatioita ja kaikista eniten pelkään, että menetän vauvan.
Mm. näitä asioita kävin läpi kätilön kanssa joka kuunteli ja ymmärsi ja selitti tilanteita ja vaihtoehtoja minulle mahdollisimman tarkasti. Minun tehtäväni on nyt koittaa valmistaa itseäni henkisesti synnytykseen, rentoutua ja koittaa ajatella asiaa vähemmän pelottavana ja ahdistavana. Edessä on vielä aika lääkärille, jonka kanssa käydään synnytystä läpi lisää raskausviikolla 37. Silloin puhutaan myös siitä olenko päässyt pelkojeni kanssa eteenpäin vai ovatko ne vain pahentuneet, silloin mietitään myös mahdollisuutta suunnitellulle sektiolle.
Nyt on siis aika lopettaa synnytysajatusten sysääminen syrjään ja aloittaa niiden käsittely oman itseni, mieheni, luotettavien läheisten ja psykologini kanssa. Pelottaa ja ahdistaa mutta koska se kaikki on edessä en voi enää työntää näitä ajatuksia taka-alalle tai kieltää niitä. Katsotaan mitä tapahtuu.
kuva: weheartit.com
torstai 8. tammikuuta 2015
Ihanan kamala raskaus
Juuri kun pääsin kehumaan miten vähillä vaivoilla olen selvinnyt tässä raskaudessa iski todellisuus vasten kasvoja. Viime viikon lopulla kaikki alkoi rankan iltavuoron päätteeksi. Pääsin lopulta töistä kotiin ja ajattelin mennä ajoissa nukkumaan. No lopulta en nukkunut koko yönä, joka paikkaa kolotti, hyvää ja kivutonta asentoa ei löytynyt, välillä supisteli, sitten taas oli vessahätä ja pian olin jo niin hermostunut siitä, ettei uni tule, ettei enää edes väsyttänyt. Hain heti seuraavana päivänä sairaslomaa, oli myönnettävä: en jaksa.
Selkäkipu alkoi helpottaa kun sairaslomaa oli kestänyt alle viikko, tilalle sain kuitenkin uuden vaivan. Vasen nivunen kipeytyi aivan älyttömästi, niin paljon, että kävely lähikauppaan oli tuskaa ja jo illalla irvistin vain kävellessäni sohvalta wc:hen. Liitoskipuja, niin sen täytyi olla. Eilen neuvolassa terveydenhoitaja osoitti epäilyni oikeiksi, nämä nivuskivut todella olivat niitä liitoskipuja ja lohdutuksen sanoja ei oikeastaan ollu. Ne helpottavat sitten synnytyksen jälkeen. Tänään lääkäri kirjoitti lisää sairaslomaa joka jatkuu siis kaikesta päätellen aina äitiysloman alkuun asti. Olo on haikea, olin varma että jaksaisin töissä pitkään, koska olo oli yksinkertaisesti niin hyvä. Nyt ihan yhtäkkiä kävelykin sattuu. Tämä kaikki on saanut minut jopa ärtyneeksi, kiukkuiseksi ja huonotuuliseksi. Mies sai eilen osansa tästä mielialani vaihtumisesta, hän oli yllättynyt, olinhan ollut koko raskauden tähän asti niin hyvällä tuulella.
Hyvä asia on, ettei kohdunsuulla ollut edelleenkään tapahtunut muutoksia vaikka saankin supistuksia edelleen useita päivässä, jopa muutama kipeämpi on ollut.
Päätin keskenmenoni jälkeen, että jos tulen uudelleen raskaaksi en valita yhdestäkään vaivasta, olen vain tyytyväinen ja täynnä onnea tuli mitä tuli. Enkä tähän asti ole valittanutkaan, pahoinvoinnin kärsin kunnialla, samoin kun ruokahaluttomuuden, väsymyksen ja kasvavan vatsan tuoman kömpelyyden ja vaateongelman. Mutta nyt oikeasti sattuu, välillä jopa ihan helvetisti ja silloin mietin saanko nyt valittaa, edes ihan ihan ihan vähän vain?
Selkäkipu alkoi helpottaa kun sairaslomaa oli kestänyt alle viikko, tilalle sain kuitenkin uuden vaivan. Vasen nivunen kipeytyi aivan älyttömästi, niin paljon, että kävely lähikauppaan oli tuskaa ja jo illalla irvistin vain kävellessäni sohvalta wc:hen. Liitoskipuja, niin sen täytyi olla. Eilen neuvolassa terveydenhoitaja osoitti epäilyni oikeiksi, nämä nivuskivut todella olivat niitä liitoskipuja ja lohdutuksen sanoja ei oikeastaan ollu. Ne helpottavat sitten synnytyksen jälkeen. Tänään lääkäri kirjoitti lisää sairaslomaa joka jatkuu siis kaikesta päätellen aina äitiysloman alkuun asti. Olo on haikea, olin varma että jaksaisin töissä pitkään, koska olo oli yksinkertaisesti niin hyvä. Nyt ihan yhtäkkiä kävelykin sattuu. Tämä kaikki on saanut minut jopa ärtyneeksi, kiukkuiseksi ja huonotuuliseksi. Mies sai eilen osansa tästä mielialani vaihtumisesta, hän oli yllättynyt, olinhan ollut koko raskauden tähän asti niin hyvällä tuulella.
Hyvä asia on, ettei kohdunsuulla ollut edelleenkään tapahtunut muutoksia vaikka saankin supistuksia edelleen useita päivässä, jopa muutama kipeämpi on ollut.
Päätin keskenmenoni jälkeen, että jos tulen uudelleen raskaaksi en valita yhdestäkään vaivasta, olen vain tyytyväinen ja täynnä onnea tuli mitä tuli. Enkä tähän asti ole valittanutkaan, pahoinvoinnin kärsin kunnialla, samoin kun ruokahaluttomuuden, väsymyksen ja kasvavan vatsan tuoman kömpelyyden ja vaateongelman. Mutta nyt oikeasti sattuu, välillä jopa ihan helvetisti ja silloin mietin saanko nyt valittaa, edes ihan ihan ihan vähän vain?
kuva: weheartit.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)