Olen pohtinut usein suutuspäissäni tämän tyyppisen postauksen kirjoittamista jo pitkään. Teksti tästä aiheesta saattaa kuitenkin loukata monia, etenkin jos sen ymmärtää väärin, ottaa turhan henkilökohtaisesti tai ei osaa ajatella tältä kantilta kun itse nyt kirjoitan. Nyt on kuitenkin pakko sanoa ääneen muutama painava sana. Alkuun haluan kuitenkin erikseen painottaa, että kunnioitan perheellisiä ihmisiä, äitejä, isiä, huloltajia ja isovanhempia. Pidän heitä tärkeinä ja ennenkaikkea vahvoina ja hienoina ihmisinä.
Minua kuitenkin henkilökohtaisesti ärsyttää etenkin nuoret juuri äidiksi tulleet naiset, jotka äitiyden leiman saatuaan kipuavat itse automaattisesti kaikkien muiden ihmisten yläpuolelle. Kun tämä jumalallinen äidin titteli on saavutettu, pitävät he itseään tärkeämpinä ja parempina ihmisinä, ovathan he sentään äitejä, huoltajia, vastuussa pienestä elämästä, täyttäneet elämänsä tarkoituksen. Tämän tietyn tyyppiset äitinaiset katsovat usein meitä lapsettomia ihmisiä nenänvarttaan pitkin. Me olemme heistä kaikella lailla alempi arvoisia, tuhlaamme elämäämme turhiin asioihin, heidän hoitaessa tärkeää tehtäväänsä äiteinä. Heidän mielestään meidän elämämme on ajan haaskausta matkusteluun, koulujen käyntiin, ystävien näkemiseen ja herran jumala ehkä jopa hauskan pitoon, sekoiluun, päihteisiin... He ovat lapsettomia parempia, supernaisia, jotka kasvattavat lapsia, hoitavat samalla talouden, lenkittävät koirat ja leipovat pari kakkua joista otetaan kuvat sitten sosiaaliseen mediaan "olempa taas tänään kerennyt vaikka mitä, olen kyllä maailman paras kotiäiti". Sillä välin me olemme heidän mielestään tuhlanneet päivämme paljon vähemmän tärkeisiin asioihin kuin perheen pyörittämiseen. Kyllä, he ovat uskomattomia ihmisiä, vahvoja, jaksavat vähillä yöunilla, kestävät lasten kiukuttelut, vesirokot ja vatsataudit, pitävät kodin pystyssä ja silti jaksavat hymyillä ja olla onnellisia. Samoin kunnioitusta ansaitsevat myös heidän miehensä jotka aamulla heräävät vauvan itkuun, aloittavat päivänsä ennen pitkää työvuoroa vaipanvaihdolla ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vielä laittavat lapset nukkumaan. Heissä on voimaa, se on myönnettävä.
Mutta ehkä jopa uskomattomampaa voimaa löytyy myös lapsettomissa ihmisissä, sitä kukaan vain ei tuo kaikkien näkyville, siitä ei puhuta, eikä sitä näe ulkoapäin. Minusta supernaisia eivät ole vain arkea pyörittävät äidit. Minusta supernaisia ovat myös ne uskomattomat naiset jotka kuukaudesta toiseen pettyvät kun heidän suurin toiveensa äitiydestä ei toteudu, mutta joka kerta nostavat päänsä pystyyn uudelleen ja uudelleen, nielevät pettymyksen kyyneleet ja taistelevat unelmistaan. Vahvoja ovat ne naiset jotka ravaavat poliklinikoilla, syövät erilaisia hormoneja saadessaan kropassaan sen raskautumisen ihmeen aikaan, kestävät lääkkeiden tuomat sivuvaikutukset, mielialanvaihtelut ja turvotukset, piikittävät itseensä lääkärin määräämät lääkeannokset, joihin rahaa on mennyt enemmän kuin yhdenkään lapsen jääkiekkolisenssimaksuihin. Kalliita hoitaja joudutaan tekemään uudelleen ja uudelleen ilman takuuta onnistumisesta, punktiot, ultrat, tutkimukset, testit. Myös keskenmenoista kerta toisensa jälkeen kärsivät naiset hautaavat suuret unelmansa samalla kun luopuvat pienistä ihmisenaluisaan, kärsivät surusta, murheesta ja uskomattoman suuresta epäreiluuden tunteesta mutta silti jaksavat uskoa, että joskus vielä, eivät suostu luovuttamaan. Vahvempia kuin useammat perheen äidit ovat naiset, jotka joutuvat järkyttävissä kivuissa synnyttämään kohtukuoleman tai keskeytyneen keskenmenon osuessa kohdalle kuolleet lapsensa, ja kun kaiken sen tuskan jälkeen jäljelle jää vain tyhjyys, he keräävät itsensä ja jatkavat eteenpäin. Ja ne miehet jotka, pysyvät näiden naisten rinnalla, elävät sen kaiken heidän kanssaan, ravaavat ise tutkimuksissa ja jaksavat aina vain pitää toivoa yllä, silittää poskea ja valaa uskoa onnistumiseen, he ovat aivan yhtä suuria sankareita kuin perhettään elättävät miehet.
Minä pidän itseäni selviytyjänä, uskomattoman vahvana naisena ja miestäni tämän kaiken kanssani eläneenä uskomattomana miehenä. Monista blogeista olen lukenut ihmisten samankaltaisista kamppailuista, unelmista kiinni pitämisestä ja epäonnistumisista selviämisestä. Arvostan heistä jokaista, he ovat elämän vastoinkäymisten kovettamia, uudelleen ja uudelleen pettymyksestä nousseita ja toivoa silti viimeisillä voimillaan ylläpitäviä sankareita. Tämä postaus on kunniaksi heille, ja omalle itselleni. Tämä on myöskin kirjoitettu avaamaan silmät sellaisilta perheellisiltä ihmisiltä, jotka näkevät meidät vähempinä kuin mitä todella olemme. Kiitos ja anteeksi.
kuva: weheartit.com
