keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Kauhistuksesta romahdukseen

Tänä aamuna tapahtui jotain hyvin herättävää. Istuin sängyllä selaillen facebookkia ja yhtäkkiä silmiini osui eräs kuva ja päivitys, joka sai minut järkyttymään. Kuva positiivisesta raskaustestistä, onnea hehkuva kuvateksti ja yli viisikymmentä onnittelevaa kommenttia. Olin aivan kauhuissani, miten joku voi, ulkaltaa ja kehtaa laittaa sosiaaliseen mediaan kaikkien nähtäville tiedon raskaudestaan siinä vaiheessa kun digitaalinen raskaustesti ilmoittaa raskaana 1-2. Ihan totta, niin alussa ja nyt jo koko maailma tietää?! Ensimmäisenä mietin "typerä nainen, miten voit olla noin onnellinen ja luottavainen, etkö ymmärrä mitä vielä voi tapahtua!?". Muistin oman positiivisen raskaustestini kesältä, järkytyksen ja hämmennyksen. Silloin tuntui vaikealta kertoa asiaa edes miehelleni, saati kuuluttaa siitä internetissä. Ja vieläkään, nyt kun raskausviikkoja on kasassa tasan 23+0 osa kavereistamme ei vieläkään tiedä raskaudestani, en osaa vieläkään ottaa asiaa puheeksi.

Hetken tätä järkytystä maistelleena kyyneleet kohosivat silmiini ja pian olin jo täyden itkun vallassa. Tajusin mitä pääni sisällä oli juuri tapahtunut. Minä olen pessimisti, enkä pääsisi siitä ehkä koskaan eroon. Ja se tuntui aivan kamalalta ja väärältä ja yhtäkkiä minä kadehdin suunnattomasti tätä raskaustestin tehnyttä naista ja hänen onneaan ja haluaan kuuluttaa siitä kaikille. Kun minä edelleen katkerana muistelen omaa keskenmennyttä raskauttani ja pelkään tämän kohdussani kasvavan lapsen menettämistä enemmän kuin mitään, joku muu voi olla noin onnellinen vain positiivinen testi kädessään. Minä olen se typerä nainen, ei hän. Ja nyt olo on aivan helvetin katkera ja vihainen. Miksi minä? Miksi minulta vietiin mahdollisuus olla enää koskaan niin onnellinen, että unohdan pelätä? Miksi juuri minulle kävi niin, että en enää osaa luottaa hyvään onneen? Miksi minusta tuli katkera pessimisti ja muut saavat jatkaa elämäänsä onnellisen tietämättöminä siitä tuskasta mitä minä olen joutunut kokemaan?

 kuva: weheartit.com

19 kommenttia:

  1. Mä myös kauhistelen noita jotka julkistavat asian facebookissa heti plussattuaan, mutta kukin tallaa tyylillään. Itse ulkalsin tuoda asian ilmi joskus 15-16 viikon kohdalla ja koko ajan olin kuitenkin varautunut siihen että jokin meneekin pieleen. Hui kun säkin olet jo pitkälle päässyt raskauden kanssa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep pitkälle on päästy. En tiedä miksi tuollainen sinisilmäisyys saa kadehtimaan mutta jotenkin se vain on niin uskomatonta että noin aikaisin asia tuodaan julki, toki suurella osalla kaikki menee ok.

      Poista
  2. Mulla teki mieli kuuluttaa kaikille nyt plussattuani. jotenkin niin typäisi viimeksi se surun salaaminen. Eihän kukaan tiennyt että olin raskaana, ei kukaan voi tietää surustanikaan. Nyt tulin kaapista facebookissa rv 15..
    mutta mun sisällä asuu myös se katkera pessimisti akka.. toiset vaan tekee plussatestejä ja synnyttää terveitä vauvoja. salaa toivon että hekin saisivat maistaa pienen palan keskenmenon tuskaa. tai siis pelätä ja säikähtää edes hetkeksi.. vaikka mistä tiedän mitä he joutuvat kokemaan, eivät he välttämättä minulle kaikkea kerro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin epäitsekästä käytöstä toivoa jollekkin keskenmenoa! Sinullehan sitä pitäisi toivoa, eikä kenellekkään muulle! Miettisit mitä suustasi päästät! Nm. Ei yhtään keskenmenoa ja onbistunut raskaus!

      Poista
    2. ei se ole epäitsekästä vaan erittäin itsekästä. enkä siis kirjaimellisesti toivo kenellekkään keskenmenoa. en yhtään kenellekkään.

      Poista
    3. Kauheita ja vääriä kateudesta kumpuavia ajatuksiahan tuollaiset ovat, mutta varmasti täysin tuttuja ihan kaikille meille vaikeuksia kohdanneille. Eihän kukaan tosissaan toivo toiselle pahaa, mutta kyllä sitä käy mielessänsä läpi myös pahantahtoisia ajatuksia kadehtiessaan sitä toisten ruusunpunaista onnea, jota ei enää koskaan saa itselleen. Tähän on ihan turha jeesustella mitään kun ihminen nyt vain on mitä on. Hieman empatiakykyä ja itsetutkiskelua omasta käytöksestä vertailukelpoisissa tilanteissa ja väitän, että alkaa raksuttaa.

      Poista
    4. Niin kyllä minökin keskenmenneestä raskaudesta olin kertonut lähimmille ystäville. Mutta en sentään facebookissa tuonut asiaa julki. Eihän sitä keskenmenoa saisi toivoa pahimmalle vihamiehelleenkään mutta kyllä nämä kokemukset kaikenlaisia tunteita ja tuntoja nostavat esiin.. vaikeita juttuja..

      Poista
  3. Sama juttu. Kerroin ystäville ensimmäisestä raskaudesta, kun olin viikolla 8 tai jotain. Oli karmivaa sitten kertoa paria viikkoa myöhemmin, etten enää olekaan. Sen jälkeen tämä nykyinen raskaus kyllä pysyi visusti salassa jonnekin 13 viikkoon saakka. Ja vaikka nyt mennään jo 26. viikolla, niin silti olen epäileväinen.

    Ja kun kaveri sitten julkaisi Facessa varhaisultrakuvan 7. viikolta, sain pieniä väristyksiä - miten hän uskaltaa... Noh, hänen osaltaan uskallus ei haitannut, hänen vauvamahaprojektinsa näyttää etenevän ihan normaalisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin yleensähän kaikki onneksi menee hyvin mutta on tosiaan vaikea tajuta miten ihmiset eivät ymmärrä pelätä että jotain voi sattua, varsinkin niin kovin alussa..

      Poista
  4. Mä oon pohtinut, että tulenko ollenkaan fb:ssä kaapista ulos. Kohta alkaa 18. viikko, eikä töissäkään tiedä muut kuin oma esimies on kolme läheisintä työkaveria. Viimeksi eilen vuosin taas verta ja se palautti maanpinnalle - mitä vaan voi tapahtua. Pelottaa, että jos iloitsen ääneen, tämä viedään pois. Ainakaan ennen kuin rakenteet on katsottu, en aio kuuluttaa asiaa. Tuskinpa senkään jälkeen. Eikä se tarkoita, ettenkö olisi onnellinen. Olen onnellisempi kuin ikinä. Mutta peloissani kaikkien kokemusten jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsehän en ole tullut "kaapista ulos" fb:ssä enkä ehkä tulekkaan. En tiedä miksi minulta puuttuu halu kuuluttaa raskaudesta kaikille. Ehkä olen enemmän "kel onni on se onnen kätkeköön"-periaatteen tyyppi. Tsemppiä sulle noiden vuotojen kanssa, toivottavasti on ihan harmitonta vaikka toki se aina säikäyttää ja pelottaa..

      Poista
  5. Tiedän ton tunteen. Kaksi viikkoa mun keskenmenon jälkeen kaksi erittäin hyvää ystävääni ilmoitti erittäin tuoreesta raskaudestaan minulle, ja pian sen jälkeen julkisestikin. Olin niin kateellinen. He pystyivät nauttimaan esikoisraskaudestaan täysin siemauksin, vailla hyytävää ja lamaavaa pelkoa. Minä en. Minä kerroin perheelleni rv 16, miehen perheelle rv 21 ja facebookissa jaoin tieodon rv 33. Aikaisemmin ei vaan pystyny, ja silloinkin se pelotti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin sepä minussakin kateutta herätti kun ihmiset eivät edes ymmärrä kuin luottaa että positiivinen raskaustesti tarkoittaa tervettä vauvaa 9kk päästä. Me toiset olemme oppineet kantapään kautta että mitä vain voi sattua..

      Poista
  6. Minun mielestäni on turhaa haukkua itseään pessimistiksi sen perusteella, että joku on naiivi. Mieleeni tulee teinit jotka ovat alkaneet seurustelemaan ja kuuluttavat kaikille että nyt on maailma mallillaan ja aina tulee rakastamaan tätä kyseistä henkilöä ja ikinä sitä ja tätä. Huvittuneena seuraan vierestä ja näen ettei se nyt ihan niin mene, vaikka siltä voi sillä hetkellä teinistä tuntuakin. Mielestäni sama tässä. Joku kohkaa ja vouhkaa ja joka paikkaan kuuluttaa kun nyt on niin onnellinen, tarvitseeko sitä? Mitä täysin ajattelematon ja naiivi "pahoja asioita ei ole olemassa"-asenne antaa? Suurta hypeä ja tunteen paloa hetken verran ja romahdukset voivat olla kamalia. Uskoisin, että olet ihan yhtä onnellinen raskaudestasi kuin tuo joka-paikkaan-kuulutettu -tapaus. Sinä voit mielestäni hymähdellä noille plussatesti-heti-facessa ihmisille ja miettiä kuinka silmät ummessa joku voi kulkeakaan. Ja vaikka heillä asiat menisivätkin täysin hyvin, eivät he sitä ole itse tehneet itselleen, kuten et sinäkään keskenmenoa itsellesi aiheuttanut. Kyllä elämä opettaa, jos ei tälläisissä asioissa niin jossain muuten. Huonotkin kokemukset ovat kasvun ja kypsymisen paikka, joista voi saada uutta näkökulmaa elämään ja sitä kautta löytää paikan jossa tiedostaa riskit, mutta ei mässäile kauhukuvilla.

    Tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsemppaavasta kommentista! On totta että kokemusten kautta on vahvempi ja valmiimpi siihen miten elämä voi ymmärtää. Välillä kuitenkin olisi ihan kiva pystyä ajattelemaan positiivisesti ja luottaa siihen hyvään tuuriin. Nyt se tuntuu mahdottomalta etenkin näissä asioissa :/

      Poista
  7. Hui, olipa pysäyttävä otsikko! Hetken verran ehdin säikähtää. Onneksi kaikki on sinulla hyvin Eva!

    Mutta niin... katkera akka täälläkin. Katkera siitä, että jos jonain päivänä vielä saan positiivisen tuloksen raskaustestiin, alkaa pelko siitä hetkestä. Ja silti toivon omaa pientä enemmän kuin mitään. En usko voivani enää koskaan kokea sitä huoletonta onnen tunnetta. Vaikka varhaiset keskenmenot ovat niin tavallisia ja toki olin niistä lukenut ja jollain ajatuksen tasolla kai pelkäsin, kun koko maailmalle ei keskenmenneestä raskaudesta oltu kuulutettu, niin silti keskenmeno oli vain lukuja tilastossa. Keskenmeno oli jotakin, mitä tapahtuu muille, tutun tutulle tai naapurille mutta ei meille. Se oli jotain pahaa, joka ei voisi ylettää meihin. Kuinka väärässä olinkaan. Nykyään keskenmeno on peloista todellisin. Se tapahtui meille kerran ja se voi tapahtua koska vain uudestaan. Eikä mikään voi suojella meitä kokemasta uudelleen samaa helvettiä.

    -Janita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän minäkin sen keskenmenon vaaran tiedostin ensimmäisessa raskaudessanikin, en ehkä osannut sitä niin silti pelätä. Jotenkin sitä aina ajattelee ettei se osu omalle kohdalle, kunnes sitten osuukin. Enkö oikein vieläkään välillä meinaa uskoa että niin kävi juuri meille.

      Niin ne tapahtumat vaan jättää meihin ikuiset jäljet, ei sille mitään voi, moni asia on vain niin siitä tuurista kiinni.

      Tsemppiä sulle uudelleen raskautumiseen!

      Poista
  8. Itse en ole kertaakaan edes tullut raskaaksi, ja tämä pelkkä lapsettomuuden aiheuttama trauma on vaikuttanut siten, että se on pilannut minulta mahdollisuuden huolettomaan ja iloiseen raskauteen. Tiedän, että jos se ihme joskus tapahtuisi, että edes plussa testiin tulisi , alkaisi piinaava 9 kk kestävä keskenmenon ym pelko. Luultavasti en koskaan hehkuisi mitään ylitsevuotavaa äitiyden kirkkautta raskausaikana. Olisin hiljaa jossain takana. Kätkisin onneni kyllä ihan kuten Evakin. Hämmästelen järkyttyneenä niitä, jotka hehkuttavat varhaista raskauttaan somessa. Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän että jos tulisin raskaaksi, en koskaan kertoisi sitä fb:ssä. En usko että kertoisin edes lapsen syntymästäkään. Ainakaan yhtäkään kuvaa en laittaisi. Mistä voisin koskaan tietää, jos joku yli 200 kaveristani kärsisi tästä kuten minä olen kärsinyt. Ei. En haluaisi tuottaa mielipahaa kenellekään - vaikka ei siinä ole yhtään mitään väärää olla onnellinen ja näyttää se. Tiedän senkin. Ja sen, etteivät muiden lapset ja raskaudet ole minulta pois enkä niim koekasn että olisivat, mutta moni ehkää tietää täällä mitä tällä tunteiden jakautumisells tarkoitan. Mutta silti, lapsettomuuden kokemukseni alleviivaantuu lähes joka kerta kun avaan tuon sosiaalisen median sivuston. En ole kyllä silti eronnut sieltä koska yritän järkeillä tilanteita js tiedän, että niin monilla nyt lapsensaanti vain on niin helppoa, etteivät he ehkä juuri ole siitä huolissaan ja miksi olisivatkaan.

    Toisaalta muistutan usein itseäni siitä, että meillä kaikilla on kivirekemme. Että eivät nekään, jotka ehkä näyttävät silmissämme siltä kuin pääsisivät kaikesta helpolla käsikirjoituksen mukaan, välttämättä selviä kolhuitta. Tulee avioeroja, vaikeuksia, sairauksia .. Mitä näitä nyt on. Paljon on sellaista mikä ei ulos näy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuo, että kaikki rankat asiat ei näy ulospäin, eihän minunkaan keskenmenostani tiedä kun ihan kourallinen ihmisiä. Ja hyvä niin, en minä halua sillä tiedolla ketään järkyttää. Se asia on tapahtunut eikä muuksi muutu, tiesi siitä sitten yksi tai tuhat ihmistä. Enkä minäkään kieltämättä halua tietää kaikkia tuttujeni elämistä, vaikeuksista yms. Jääkön henkilökohtaisiksi.

      Itse ajattelin myös aluksi niin että en halua tuottaa kenellekkään pahaa mieltä näyttämällä kasvavaa vatsaani. Nyt kuitenkin olen tajunnut että en halua "hävetä" tätä raskautta vaan siksi että joku raskautta toivova/ lpaseton pahoittaa mielensä. Kun en itse halunnut nähdä raskaana olevien tai perheellisten päivityksiä facebookissa piilotin ne seinältäni, se kun on mahdollista. Pikku hiljaa olen oppinut olemaan ylpeä tästä raskaudesta ja onnellinen jopa niissä mittakaavoissa, että puen sen tiukan paidan ylleni, näytän kasvavan vatsani ja puhun raskaudesta ääneen. Olen kärsinyt ihan tarpeeksi, nyt on minun vuoroni olla onnellinen pahastui siitä joku tai ei. Niin itsekkäältä kun se kuulostaakin

      Tsemppiä ja voimia sulle lapsettomuuden ja sen tuomien ajatusten kanssa kamppailuun!

      Poista