Olen aina pelännyt, että jotain pahaa tapahtuu, pelännyt kuolemaa ja menetyksiä. Ajattelin aina, jos sellaisen kohtaisin maailmani pysähtyisi, etten selviäisi. No niin lopulta kävi, menetin jotakin korvaamatonta, koin vääryyttä ja suurta epäonnea. Lapseni kuoli kohtuuni, minä synnytin kuolleen pienen sikiön sairaalassa. Se kuulostaa edelleen pahalta, mutta nyt siitä on tullut osa elämääni, niin vain kävi. Enää ei satu puhua siitä, enää en itke ajatellessani sitä kaikkea. Maailma ei pysähtynyt, minä en romahtanut. Kaikki kokemani on tehnyt minusta vahvemman ja valmiimman kaikkeen mitä elämä antaa ja ottaa.
Olen myös oppinut näkemään pintaa syvemmälle. Tajuamaan miksi jotkut ihmiset saattavat olla vihaisia, katkeria ja surullisia. Olen haudannut ennakkoluuloni ja antanut ihmisille oikeuden tunteisiinsa, oppinut olemaan tuomitsematta.
Kaiken henkisen kasvuni keskellä minussa kuitenkin kytee edelleen negatiivisia tunteita, kateutta ja suurta surua. Olen kateellinen ihmisille joiden ei tarvinnut käydä läpi tätä kaikkea, niitä joille elämä antaa onnistuneen raskauden, ja ennen kaikkea elävän ja terveen lapsen. Lapsellisesti itken kateuttani kun jollain muulla on jotain mitä minulla ei. Olen surullinen etten saa olla äiti. Toisinaan se tekee minut niin surulliseksi, että tunnen hukkuvani niihin kyyneliin, mutta aina jossain kohtaa ne vain piru vie loppuvat. Kuitenkin tunnen olevani oma itseni, kaikkine tunteineni. Minulla vain on paljon kovempi kuori kuin ennen.
kuva: weheartit.com
Arvon tänäiltana arvonnan voittajan, vielä siis ehtii osallistumaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti