Kun jätimme ehkäisyn pois kesällä 2012 pelotti ja jännitti, en tiennyt olinko siihen edes valmis, suhteemme oli tuore. Kun raskautta ei kuulunut ja kierrot olivat pitkiä, testejä kului ja minä turhauduin. Vauvakuume kasvoi, mutta mitään ei tapahtunut. Kun viimein raskaus alkoi ja kestikin jonkin aikaa, ehdin kiintyä siihen, ajatuksiin lapsesta, perheestä. Kun se otettiinkin yllättäen pois, koin aivan uudenlaisia tunteita, niitä oli vaikea käsitellä. Suru ja ikävä kasvoivat ennenäkemättömän suuriksi, en tiennyt mihin ne laittaa, mitä niille tehdä. Ajan kanssa tunteet järjestyivät, haalenivat, eivät olleet jatkuvasti läsnä, ne olivat myös kasvattaneet. Pienet vastoinkäymiset oli helpompi ottaa vastaan, kun oli selvinnyt elävänä jostain paljon suuremmastakin.
Nyt minusta on tullut myös uudella tavalla kiitollinen, kun olen menettänyt jotain korvaamatonta. Osaan olla kiitollinen kaikesta mitä on jo nyt. Pienistä asioista valittaminen tuntuu typerältä, onnelliset hetket ovat arvokkaampia kuin ennnen. Myös ajatusmaailma on saanut uudenlaisen näkökulman.
Kuulin juuri, että eräs tuntemani pariskunta, jotka ovat yli nelikymppisiä saavat ensimmäisen lapsensa tänä syksynä. Asiaa eräs päivitteli "Lapsi parka, kyllä lapset kuuluisi hankkia paljon nuorempina..". Noin olisin varmaan ajatellut itsekkin vielä jokin aika sitten. Mutta nyt, ensimmäinen ajatukseni ei ollut tuomita, vaan ajattelin miten kauan tätä lasta on voitu toivoa. Mitä kaikkea he ovat ehkä joutuneet kokemaan, kuinka monta vuotta yritystä mahtoikaan olla takana ennen tätä onnistunutta raskautta.
.jpg)
kuva: weheartit.com
Kauniisti kerrottu :)
VastaaPoista