Vuosi sitten maailma romahti

Harva ehkä muistaa mitä tapahtui vuosi sitten, 7. päivänä kesäkuuta vuonna 2013. Minä muistan tarkalleen mitä silloin tapahtui, enkä varmaan tule koskaan unohtamaan sitä.

Heräsin aikaisin, herätyskello soitti jo seitsemältä aamulla. Oli vaikea nousta, väsytti ja olo oli huono. Hampaita pestessä yökötti. Join jäävettä ja yritin nieleskellä suklaamuroja. Se oli yksi harvoista ruuista mitä pahoinvoinnista kärsiessä pystyin syömään. Aurinko paistoi, puin ylle kevyet housut ja t-paidan, vatsa oli turvonnut pömppö jo heti aamulla. Kävelin keskusneuvolaan noin 15minuuttia alkukesän aamuna, jännitti aivan kamalasti. Ennen neuvolan ovista sisään astumista laitoin vielä viestin facebook yhteisöön, jossa oli samaan aikaan odottavia äitejä, sain useita vastauksia "kyllä se hyvin menee, tsemppiä". Odotin pitkään, ajat olivat hieman myöhässä, ympärillä oli muitakin raskaana olevia, toisilla kasvava vatsa näkyi jo selvästi.

Kun minun vuoroni tuli käytiin muutama asia läpi ennen kuin asetuin ultrattavaksi. Laite likui vatsani päällä ja pian kuva lapsestani piirtyi edessäni olevalle valkokankaalle suuren kokoisena. Siinä se oli, minun vauvani, mutta aivan paikoillaan. Sitten kuulin ne sanat joita en koskaan unohda "Siinä hän on. Valitettavasti sydän ääniä ei kuulu". Tunne oli sanoin kuvaamaton. Hengitys lamaantui, kyyneleet vierivät, puristin nyrkit yhteen ja ajattelin "tämä ei voi olla totta". Hoitaja mittaili sikiötä, tarkisti vielä veren virtausta ynnä muuta ennen kuin ultraus lopetettiin. "Sikiö on menehtynyt arviolta 2 päivää sitten. Olen todella pahoillani". En pystynyt sanomaan mitään, hoitaja höpötti miten asia hoidettaisiin tästä eteenpäin, minä en järkytykseltäni edes saanut nyökyteltyä." Lopulta hän sanoi "Voisiko joku hakea sinut nyt kotiin, ja olla kanssasi?" Vastaamatta mitään otin puhelimen ja soitin äidilleni, uskomattoman hyvällä tuurillä hän ei ollut töissä vaan ottanut lomapäivän. "Äiti, hae mut pois täältä keskusneuvolasta" sain soperrettua. "Kulta onko joku hätänä?" Äiti kysyi. "On". Ja kymmentä minuttia myöhemmin äiti poimi minut nyyhkyttämästä keskusneuvolan portailta, eikä hänen tarvinnut kysyä enempää.

Menetykseni jälkeen vuoden aikana on käyty mitä uskomattomin taistelu. En olettanut, että raskaaksi tulo olisi näin vaikeaa, en edes sitä miten rikki keskenmenon kokeminen voisi ihmisen repiä. Kuitenkin vuodenajasta toiseen olen jaksanut uskoa, että joskus vielä tämä kaikki on ollut taistelun arvoista. Joskus vielä katselen siltä samalta valkokankaalta vatsassani kasvavaa vauvaa joka liikuttelee käsiään ja jalkojaan elävästi, tanssii kohdussani ja jonka sydän lyö vimmatusti.

kuva: weheartit.com