Tunteiden tungos

Lapsettomana eläessä ja etenkin keskenmenon jälkeen olen joutunut käymään erilaisia tunteita läpi. Suru taisi olla ensimmäinen, sitä seurasi loputtomalta tuntuva epätoivo, pettymys ja lopulta viha. Viha muuttui ajan kanssa katkeruudeksi. Nyt kun tässä on tunnemyrskystä toiseen rämmitty noin puoli vuotta, on katkeruuskin muuttanut muotoaan. Enää ei itketä, enää en tunne vihaa, oikeastaan päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on epäreiluus.

Mikä tässä sitten tuntuu niin epäreilulta? Oikeastaan kaikki. Se, että me edelleen yritetään saada omaa lasta lähes puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Se, että sisälläni kasvanut sikiö kuoli. Se, että munasarjassani kasvava kysta kipuilee. Se, että elimistöni ei toimi niin kuin pitäisi, ja minun on vaikea sen vuoksi tulla raskaaksi. Se, että onnistunut raskausaika ja vauva-arki suodaan toisille, mutta toiset joutuvat sitä odottamaan vuosia. Se, että meidän lapsemme laskettu aika ei olekaan jouluna, että meillä ei olekaan pian vauvaa. Se, että meidän rakentamamme tulevaisuuden suunnitelmat saavat odottaa. Ja ennen kaikkea se, että keskenmeno aiheutti pelon, joka ei koskaan häviä mielestä.

Mutta, kuten aiemmin täällä kirjoitin, koen että kaikkiin näihin tunteisiin on oikeus. En aio hävetä näitä tunteita, saatika piilotella niitä. Kaiken lisäksi nämä tunteet tulevat ja menevät aaltoillen, välillä ne jopa unohtuvat kokonaan. Välillä olen kovinkin onnellinen kaikesta huolimatta.

kuva: weheartit.com