Mietin silloin, että se suru ei olisi ollut niin suuri jos keskenmeno olisi tullut aiemmin, esimerkiksi ihan ensimmäisillä raskausviikoillani, ennen pahoinvoinnin alkamista raskausviikolla seitsemän, ennen ensimmäistä neuvolaa jne. Mietin myös, että suru olisi ollut pienempi jos keskenmeno olisi ollut spontaani, tapahtunut itsellään, ei sairaalassa lääkkeiden avulla niin, että jouduin elämään useita päiviä kuollut lapsen alku sisälläni. Katkeruudessani olin myös sitä mieltä, että siskoni kokema keskenmeno ei ollut niin surullinen tapahtuma kuin omani. Hänellähän oli jo yksi lapsi, ja keskenmenokin tapahtui hyvin alussa, spontaanisti kotona.
Nyt jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että ei surua voi vertailla. Eikä etenkään keskenmenon aiheuttamaa surua. Se on varmasti yhtä kamalaa kokemuksena oli kyseessä sitten ensimmäinen tai kymmenes raskaus. Oli raskaus ollut vain kaksi viivaa testissä tai ultrassa tavattu sikiö, menetys on tapahtunut molemmissa.
Kun kesällä surin keskenmenoani, tunsin välillä vihaa ihmisten valittaessa "turhanpäiväisyyksistä". Sosiaalinen media ja kaveriporukan puheet ovat täynnä valittamista. Kuka valittaa työstressistä, kuka flunssasta ja kuka huonosti nukutuista yöunista, jotain vain vitutti kun sataa vettä. Minusta tuntui, että minä olin ainoa kenellä oli oikeus valittaa. Minulla oli oikea kriisi ja todellinen suru. Tässäkin käsitykseni on muuttunut nyt ajan kanssa. Suru, murhe ja tunteet ovat aika ja tapahtumasidonnaisia asioita. Jokin pieneksi kuvittelemamme asia voi tuntua maailman lopulta tietyssä kohtaa elämää. Ja jos ei ole kokemusta suurten kriisien kohtaamisessa, suhtautuu pienempiin vastoinkäymisiin vakavammin. Lisäksi meistä jokainen kokee surun eri tavalla, ottaa sen erilailla vastaan. Kaikki eivät ole niin vahvoja, monet tarvitsevat enemmän aikaa suremiseen.
Sen olen oppinut, että oli surun aihe mikä hyvänsä, siihen on oikeus. Meillä on oikeus negatiivisiin tunteisiimme siinä missä positiivisiinkin. Jos kukaan ei vähättele iloa ja onnea, ei ole oikeutta myöskään vähätellä surua ja murhetta. Eli muistakaa pitää kynsin ja hampain kiinni oikeudestanne tunteisiinne!
Mulle joku sanoi joskus että jos pidät kättäsi polttavalla liedellä niin kaverin päänsärystä valitus voi tuntua aika turhalta.... Mä sain heinäkuussa kkm viikolla 12+4.
VastaaPoistaNää on vaikeita juttuja.. Mutta toisaalta oon sitä mieltä, että tuolloin mulla on ollut myös oikeus olla vihainen kun joku on valittanut jostain "turhasta" kun itsellä on oikeasti tosi paha olla. En missään kohtaan hävennyt tunteitani, niitä katkeruuden, vihan ja epäreiluuden tunteita. Nekin on läpikäytävä. Kiitti kun kommentoit :)
VastaaPoistaMulla olisi kanssa äitiysloman pitänyt alkaa juurikin näinä päivinä, mutta täällä sitä istutaan ihan ihan ilman isoa mahaa...Takana siis kaksi keskenmenoa puolen vuoden sisällä ja ihan rehellisesti voin sanoa että on ollut kyllä paskin puoli vuotta vähään aikaan. Tuntuu siis kovin tutuilta nämä samat surut ja katkeruuden tunteet :)
VastaaPoistaItse en osannut edes kuvitella miten kova kolaus keskenmeno voi olla, vaikka yleistähän se on. Hurjalta kuulostaa myös sun tarina että sen kahteen kertaan oot joutunut kokemaan, joten ymmärrettäviä on nuo tunteet. Toivotaan ettö seuraava kerta päättyy onnellisemmin. Tsemppiä ja kiitos kommentista :)
PoistaHyviä ajatuksia. Toisten turhanpäivänen valitus harmittaa muakin joskus. Meillä takana on 2 vuotta lapsettomuushoitoja, IVF-hoidot käynnissä ja syli tyhjä. Enää en valita vesisateesta tai päänsärystä.
VastaaPoistaTotta. Mutta niin se vaan on, että kaikki ihmiset ei ole kokeneet niin elämää järisyttävää murhetta, joten silloin pienistä asioista valittaa herkemmin. Toki itselläkin voisi olla asiat vielä huonommin, joten pitääkö tässä valitta? No mun mielestä pitää jos siltä tuntuu ja siihen on oikeus. Kunhan ei huku siihen negatiivisuuteen vaan jaksaa pitää toivosta kiinni kynsin hampain. Toivon teille hyviä tuloksia nyt noiden hoitojen kautta! Tiedän miltä tuntuu kun jotain niin suurta elämästä puuttuu kun oma lapsi. Kiitos kommentista :)
Poista