Romahdus

Eilen se tapahtui, mitä niin pelkäsin koko joulukuun ajan. Vaikka pääsinkin kunnialla ja positiivisella mielellä lasketun ajan yli, eilen kyynelkanavat aukesivat muutaman päivän viiveellä. Saatiin miehen kanssa riita aikaiseksi, jota läpipuidessa sanoin olleeni hieman poissa tolaltani siitä syystä, että olen ajatellut paljon keskenmenoa. Että paremmalla onnella meillä olisi nyt jouluvauva. Mieskin alkoi kyynelehtiä, sanoi miettineensä asiaa kovin paljon viimeaikoina, muistaneensa lasketun ajan.

Puhuttiin asiasta myöhään yöhön, kyyneliä ei säästelty, surtiin yhdessä meidän suurinta menetystä. Oltiin toinen toisemme tukena. Mies sanoi olevansa valmis jopa alkaa selvittämään miksei raskautta kuulu, mutta on valmis menemään mun ehdoilla, kun sanoin, etten ole valmis tutkituttamaan itseäni tämän enempää, vielä. Saatiin kuitenkin valettua toinen toisiimme toivo, että meidän vuoro tulee vielä. Ja mies sai mut ymmärtämään, että tämä puoli vuotta keskenmenon jälkeen on ollut lyhyt aika, ettei hän ole minuun pettynyt vaikken ole raskautunut uudelleen. Pisti minut vannomaan, etten ota tästä paineita, että tässä ollaan yhdessä, iloitaan ja surraan yhdessä.

Siinä me istuttiin, sylikkäin sängyllä, toinen toisemme olkapäätä vasten nyyhkyttäen, tuntien niin suurta ikävää, jotain sellaista kohtaan jota ei koskaan tapahtunutkaan.