Tabu

Keskenmenon jälkeen olin yllättynyt miten paljon tukea sain, ja edelleenkin ihmiset välillä kysyvät miten olen toipunut tapahtuneesta. Se tuntuu hyvältä, sillä pelkäsi, että asian suhteen vaiettaisiin täysin, ja niin osittain onkin tapahtunut. Itse en ole oikein osannut suhtautua keskenmenoihin, ennen kuin se osui omalle kohdalle ja kirpaisi niin helvetisti.

Nyt kun tapahtuneesta on aikaa ja olen sen ehtinyt itse käydä läpi ja hyväksymään voin puhua siitä avoimesti. Toisaalta taas niin harvemmin pääsee tapahtumaan. Välillä huomaan, esimerkiksi töissä jos puhutaan äitiyslomista ja lapsista, siitä kun joku odottaa, minua katsotaan vaivautuneesti, ehkä jopa säälivästi. Ihan kun menisin rikki niistä puheista, kuin koko aihe olisi vain kohteliaampi ohittaa minun läsnäollessani. Minulla kun ei ole lasta, kun en voi puhua raskausajasta tai siitä millaista elämä on pienen vauvan kanssa, ja kun minulle ei voi äidillisesti edes sanoa "kyllä tiedät sitten joskus kun saat omia lapsia" koska sehän satuttaisi. Enhän minä tätä valinnut. Haavoistani huolimatta voisin kyllä keskustella aiheesta "lapset", vaikka omani menetinkin ennen kun sitä edes olin saanut.

Miksi meidän sivistyneessä kulttuurissamme kuitenkin kipeät asiat ovat aina tabuja, sellaisia aiheita joista mieluummin vaietaan. Keskenmonasta puhuminen vaivaannuttaa ihmiset, kukaan ei tiedä mitä sanoa. Kun palasin sairaslomalta töihin osa kysyi miten voin, joku halasi ja elämä jatkui, koko aiheeseen ei ole palattu sen kummemmin. Olin raskaana, sitten en enää ollutkaan, sillä selvä. Itse aion puhua asiasta avoimesti, tukea niitä ketkä joutuvat saman helvetin kokemaan ja ennen kaikkea annan itselleni oikeuden olla rikki juuri sen verran kun voin, koska minun sisälleni kuoli jotain, jonka olisi pitänyt syntyä ihmisenä, lapsenani. Miksi siitä pitäisi vaieta ja koko asia unohtaa? En halua, enkä suostu. Se oli minun ensimmäinen kokemukseni äitiydestä, vaikka sitä ei kahvipöytäkeskusteluihin halutakkaan.

kuva: weheartit.com