Viimeaikoina oon huomannut muutoksen itsessäni. En ole enää niin surullinen kuin ennen, esimerkiksi vielä silloin kun aloin kirjottamaan tätä blogia. Keskenmeno on läsnä ajatuksissa, muttei samalla tavalla, ei ylitsepääsemättömänä. Vaikka tiedän, että paremmalla onnella, me voitaisiin olla jo vanhempia, tai jokatapauksessa oltaisiin hyvin pian, sen ajatteleminen ei enää kuitenkaan satu. Tai sitten olen tottunut siihen kipuun ja kaipuuseen.
Ehkä tämä on juuri sitä asioista ylitse pääsemistä, tai ehkä jopa niiden hyväksymistä. Tai sitten turtumista suurimpaan suruuni. Se on oikeastaan helpottavaa, että ei itketä enää, en näe painajaisia, enkä sure päivittäin. Elämä rullaa omalla painollaan. Ehkä kyyneleet tulevat vielä silloin tällöin, ehkä suru välillä kirpaisee ja elämän epäreiluus ottaa päähän, mutta tällä hetkellä olen aika turta tämän asian tiimoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti