Kaipuu

Vaikka olenkin hyväksynyt tilanteeni jollain tasolla, tiedän, että valittamalla mikään ei parane ja eteenpäin on kuljettava vaikka se kuinka suossa tarpomiselta tuntuukin, silti välillä iskee kaipuu. Se tuntuu kummalliselta, sitä on vaikea sanoin selittää. Jotain puuttuu, vaikka siitä ei oikeastaan tiedä edes mitään. Jokin pieni palanen uupuu, joka tuntuu hyvin tarpeelliselta. Kaipuu omasta lapsesta, joka ikään kuin otettiin pois, jota ei saatukkaan silloin kun oletettiin. Nyt vain odotetaan, milloin kaipuu loppuu, vai loppuuko se.

Olen miettinyt voiko uusi raskaus, onnistuessaan loppuun asti auttaa unohtamaan kokemukseni keskenmenosta? Poistaako se koskaan sitä tuskaa, peittääkö se arvet? En tiedä, mutta uskon, että se oli kokemuksena niin elämääni järisyttävä, etten voi koskaan sitä unohtaa. Että se tuska säilyy muistijälkenä pitkään, että se menetys ja se suru oli niin suurta ettei se voi hävitä sitä suuremman onnenkaan myötä. Ja miksi minä haluaisin edes unohtaa, kun kyse oli meistä, ihmisen alusta ja ensimmäisestä kerrastani raskaana, äitinä. Se tulee vaikuttamaan elämään tästä eteenpäin, koska se on muuttanut minua ihmisenä. Luulen, että kaipuun voi täyttää, mutta arvet stdämeen ovat tulleet pysyäkseen.

kuva: weheartit.com