Ristiriitaisia fiiliksiä

Tänään alkoi kuukautiset, omasta mielestäni päivän myöhässä.wc- käynnillä päästin helpotuksen huokauksen. Viimeisen vuorokauden sisällä olen miettinyt päässäni kaikki ajatukset siitä mitä tekisin jos olisinkin raskaana. Olen lukenut vauvapalstojen kymmenet tarinat kierukan pettämisestä, pala kurkussa.

Niin äidiksi tuleminen lopulta sai minut tajuamaan sen, minä en ole äiti-ihminen. Ja ennen kun kukaan kauhistelee enempää niin en tietenkään kadu lapsen hankintaa hetkeäkään, siitä ei ole kyse. Mutta äitinä olo ei tule aina niin luonnostaan, se vaatii ponnisteluja ja välillä se todella kyllästyttää ja väsyttää. Niin kauan aikaa haaveilin lapsesta ja äitiydestä vain koska se oli jotain mikä puuttui, miettimättä syvemmin mitä todella toivon. Ei minulla ollut käsitystäkään että äitinä olo olisi tällaista, näin uuvuttavaa ja täysin elämän mullistava muutos. Jos olisin silloin saanut katsoa tulevaan olisin ehkä malttanut odottaa vieläkin sopivampaa hetkeä perheen perustamiseen, mutta tässä nyt ollaan ja toisaalta juuri tässä on hyvä. Mutta uusi raskaus olisi jotain mitä en todella toivo ja toivon todella että ehkäisy pitää sillä abortti on niin iso sana, että jopa sen kirjoittaminen saati ajatteleminen saa karvat pystyyn. Olisiko minusta siihen? Ei ehkä yhtään sen enempää kuin toisen lapsen saamiseen, molemmat ajatukset tuntuvat yhtä ahdistavilta. Toivon siis että tämä valinta näiden kahden välillä pystytään välttämään täysin.

Kuitenkin kun muut äidit sanovat miten nauttivat kotona olemisesta ja kotiäitiydestä, kuinka hauskaa lapsen kanssa puuhastelu on ja kuinka kauhulla odottavat sitten joskus tulevaisuudessa alkavaa päiväkotia ja ylipäänsä suurella haikeudella antavat lapsensa vain hetkiksi jonkun muun hoidettavaksi.

Niin.. minä en ole tälläinen äiti ja se välillä saa aikaa huonon oman tunnon tunteita ja ajatuksia "olenko minä jonkun mielestä huono äiti kun en ajattele noin?". Minä nautin omasta ajasta, työpäivistä ja kaikesta siitä mitä touhuan ilman lasta, kun saan olla välillä olemassa vain itseäni tai työtäni varten. Välillä mietin kuumeisesti kuinka viihdyttää villiä taaperoa kun värikylvyt ja perhekahvilat eivät tunnu omalta jutulta ja ystäväpiiristä puuttuu saman ikäisten lasten vanhemmat joilta pyytää tuttua seuraa. Minun lapseni menee nyt vuoden ikäisenä päiväkotiin eikä se kauhistuta minua ollenkaan, odotan innolla sitä ja mietin miten opettavainen ja hauska kokemus päiväkodin aloitus tuolle itsepäiselle pikku ilopillerille varmasti on. Ja miten ihanasti se tuleekin helpottamaan meidän arkea! Meidän tyttö on muutaman kerran kuukaudessa yökylässä mummolassa, on ollut 10 kuukauden ikäisestä asti. Ja tämän ajan minä pyhitän aina itselleni, en murehdi tai ikävöi sillä silloin on aika hoitaa omaa itseäni koska minä rakastan itseäni niin paljon että en anna oman minäni hukkua edes äitiyden varjoon. Minä olen minä, niin paljon kaikkea muutakin kun äiti. Vaikka tyyliäni ja ajatuksiani tietynlaiset äitiydelle elämänsä pyhittäneet ihmiset varmasti kauhistelevat olen silti ihan hyvä äiti, en vain se atereotypinen äiti-ihminen, joka hössöttää yhteisistä harrastuksista ja vääntää erilaisia sormiruoka-annoksia, viettää kotiäitinä päiviä lapsen kanssa kotihoidon tuella haaveillen jo seuraavan lapsen hankinnasta.

Mietteitä

Paras ystäväni on raskaana, aivan alussa mutta halusi jakaa salaisuutensa kanssani koska tiesin heidän yrityksestään. Mutta uutisen kuultuani olin sanaton ja menin ihan lukkoon, sitten tajusin onnitella ja kohta löysin itseni selittämässä millä raskausviikolla alkion syke nähtäisiin jos sellaista olisi nähtävissä, luettelemassa todennäköisyys prosentteja raskauden jatkumiseen tai keskeytymiseen.. sitten tajusin, niin, tämän hulluuden takia en halua ryhtyä tuohon itse uudelleen. En minä jaksa enää pelätä ihan koko ajan. En pysty ottamaan pienintäkään riskiä että joutuisin kokemaan menetyksen uudelleen.

Niin, kuten näette onnellinen raskaus ei eheyttänyt minua, ei poistanut traumoja tai katkeruutta. Siellä ne kytevät edelleen vaikka ne onkin peittänyt niinkin ihana asia kuin äidinrakkaus, loputon rakkaus tyttäreeni.

Olen saanut kuulla hyvin ilkeitäkin kommentteja kun olen rehellisesti vastannut ihmisten kyselyihin pikkusisaruksesta. Olen itsekäs kun en suo lapselleni sisarusta. Hänestä kasvaa ainoana lapsena omahyväinen ja itsekäs, sellainen joka ei osaa ottaa muita huomioon, eikä koskaan opi jakamaan, antamaan toiselle omastaan. Nuo sanat todella satuttaa. Miksi en voisi kasvattaa lapsestani hyvää tyyppiä ilman sisarusta, miksei ylipäätään koko asia saa olla minun ja puolisoni oma päätös, miksi siihen pitää puuttua niin kärkkäästi ja kauhistellen? Miksi me teemme muka niin väärin? Koska minä en yksinkertaisesti halua, enkä pysty. Vauvavuosi väsytti minut aivan uuvuksiin, söi parisuhteeseemme valtavan aukon jota yritämme paikkailla ja oman identiteettini muutos äidiksi on vaatinut aivan valtavasti käsittelyä jota työstän edelleen. Työ, koti ja arki tuntuu välillä raskaammalta kuin osasin koskaan kuvitella. Väsyneenä, vihaisena ja tähän kaikkeen kyllästyneenä noina huonoina hetkinä suuren ristiriidan aiheuttaa aina ajatus, että tätähän minä halusin ja niin minä taas jaksan eteenpäin. En vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään mutta äitiyden myötä olen ymmärtänyt, että haluan olla paljon muutakin kuin äiti. Kun muut lähtevät uusintakierrokselle minä alan jo haaveilla minilomasta ilman lasta, uusista työhaasteista, opiskeluista ja monesta muusta asiasta.

Meidän perhe tuntuu niin täydelliseltä nyt. Se puuttuva palanen on täällä, kaipuu on täytetty ja tuska on poissa. Miksi minun pitäisi kantaa huonoa omaa tuntoa että en halua toista lasta, kun en ollut koskaan varma tulenko saamaan edes tätä yhtä?

Vuosi

Tasan vuosi sitten asteli sisään kotiovesta aivan erilainen minä, kuin uudestisyntynyt ihminen, kaikki mennyt merkityksetöntä ja tuleva mysteeriä, sisään astui äiti ja kaukalossa pieni muutaman päivän ikäinen tyttövauva.

Lauantaina meidän kahvipöydässämme komeili kakku jossa paloi yksi kynttilä. Touhukas nuori neiti käveli hoipertelevin mutta samalla varmoin askelin vieraan luota toiselle. Minun pieni tyttöni, täydellinen 1-vuotias. Niin raskasta oli odottaa äidiksi tuloa, niin raskasta oli jo kerran ne haaveet haudata ja niin raskasta oli pelätä vatsassa kasvavan ihmeen puolesta. Raskasta on ollut myös vauvavuosi mutta jotenkin silti niinkuin unelmaa. Olo on niin kokonainen vaikka samalla kun oma identiteetti on pirstaleina siellä täällä. Äitiys on sekoittanut koko pakan, ja itsensä tuntemisesta ei voi olla enää niinkään varma. Sitä on täynnä täysin uusia tunteita ja ajatuksia. Silti minun pieni tyttäreni ja hänen uskomattoman upea isänsä ovat minulle kaikki kaikessa.

Meille kuuluu siis hyvä. Olen palannut töihin mutta hoidamme tyttöä vuorotellen kotona. Hän on ollut jo useamman kerran yökylässä ja viihtyy hyvin hoidossa muutenkin. Tyttö on hyvä syömään mutta silti kovin pienen kokoinen. Imetyksestä on luovuttu kuukausia sitten ja korvikekkin on vaihtunut kevytmaitoon. Päivät on leikkiä, laulua ja naurua täynnä, sekä itkua silloin kun pieni pää kolahtelee juuri kävelemään oppineen tytön kirmatessa kirkuen pitkin asuntoa. Tätä se on, aivan tavallista arkea kun minun vauvastani on kasvanut pieni tyttö.

Joulu

Ensimmäinen jouluni äitinä, paketoin pieniä paketteja omalle lapselleni, tänään aamulla avattiin niitä yhdessä (paperin repiminen se vasta hauskaa puuhaa onkin). Myös ensimmäinen joulu kun en ole töissä, vaikka äitiysloma tosin on jo loppunut. Nyt saan olla rauhassa perheeni kanssa, tätä olen odottanut ja toivonut, nyt tuntuu joululta enemmän kuin koskaan ennen. Silti.. jostain hiipii se pieni suru. Se pistää tuolla jossain syvällä edelleen. JOS kaikki olisi mennyt toisin, jos jokin ei olisi mennyt pieleen, jos epäonni ei olisi kohdannut meitä silloin meillä vietettäisiin nyt kaksivuotis- synttäreitä. Kesken menneen raskauteni laskettu aika oli jouluna kaksi vuotta sitten. Vaikka tiedän, että näin tämän kuuluu olla ja juuri tuon rakkaan tyttäreni äidiksi minun piti tulla, silti tämä aika vuodesta tuo ikävät muistot mieleen.

Nyt on kuitenkin aika ottaa tuo pieni ihmeeni syliin, halata ja suukottaa ja viettää ikimuistoinen, ensimmäinen joulu hänen kanssaan. Vauva vuosi lähenee loppuaan, muutaman viikon päästä palaan töihin ja reilun kahden kuukauden kuluttua tyttömme täyttää jo vuoden. Miten raskas mutta ihana vuosi meillä onkaan takana!

Hyvää joulua kaikille! ♡

Puoli vuotta

Puoli vuotta sitten elin jännittävissä tunnelmissa. Olin juuri pukenut sairaalan vaatteet ylleni ja istuin synnyttäneiden osastolla, huoneeni ikkunapaikalla suuren vatsani kanssa. Mies istui edessäni tuolilla hermostuneen näköisenä. Kätilö kävi välillä kuuntelemassa vauvan sydänäänet vatsani päältä, kaikki oli hyvin, pääsyä leikkaussaliin saisimme vielä odottaa. Takana oli huonosti nukuttu yö, aamulla en ollut saanut enää syödä tai juoda ja olo oli siitä johtuen jo hieman heikko. Kumpikaan meistä ei lopulta sisäistänyt, että mitä varten siellä istuttiin, mitä tulisi tapahtumaan. Samana päivänä kello kahden jälkeen iltapäivällä se selvisi, kuuluva rääkäisy pääsi ilmoille maatessani leikkauspöydällä ja niin me katsoimme toisiamme ja molempien silmissä näkyi kyyneleet. Pieni punainen rääkyvä vauva näytettiin meille vilaukselta ja hetken päästä laskettiin kapaloituna isänsä syliin. Se oli taianomainen hetki jota en halua unohtaa koskaan. Siinä se oli isänsä käsivarsilla ja katsoi silmät auki maailmaa johon oli yhtäkkiä joutunut. Ja minä en voinut olla itkemättä onnesta, me selvisimme siitä!

Puoleen vuoteen on mahtunut oikea tunteiden kirjo. Vielä leikkaussalissa pelkäsin, mitä jos lapseni ei selviä. Sairaalassa kärsin huolta pienestä keltaisesta vauvasta joka vain nukkui, itkin koti-ikävää ja kotona lopulta tunsin ajoittain avuttomuutta, ajoittain vain puhdasta onnea ja helpotusta. Olen ollut väsynyt ja kukkuinen. Olen itkenyt lohduttomasti rinnalla raivoavan lapsen vuoksi. Olen ollut niin ylpeä pienokaiseni ryömiessä eteenpäin ja ennen kaikkea olen ollut niin täynnä rakkautta jokaisen hymyn ja naurun räkätyksen myötä. Tämä puoli vuotta on mennyt aivan liian nopeasti, olen yrittänyt nauttia jokaisesta päivästä sillä tämä vauvavuosi, nämä päivät ovat ainutlaatuista aikaa. Edelleen olen ajatuksissani hyvin ehdoton, että tämä lapsi jää ainoaksi. Kävin laitattamassa kuparikierukan, sillä ajatukset raskaudesta ovat kääntyneet päälaelleen sitten viime yritysajan, tällä hetkellä uusi raskaus olisi maailmanloppu, riski jota en halua ottaa.

Kuva: weheartit.com

Mieli menneessä

Vuosi sitten kaikki muuttui. Tasan vuosi sitten istuin vanhan asuntomme kylpyhuoneen lattialla kädessäni raskaustesti jossa luki se ihmeellinen sana "raskaana". Muistan sen tunteiden vyöryn, pelotti, kauhistutti, itketti ja nauratti. Vaikka sitä oli odottanut niin kauan, ei sitä voinut uskoa, ei tiennyt mitä tehdä. Teki mieli sulkea se salaisuus johonkin, ettei mikään vain voisi sitä viedä. Nyt tuo salaisuus makaa vieressäni lattialla. Jokeltaa ja nauraa, pitää lelua kädessään ja kääntyy jo taidokkaasti kyljelleen ja siitä sitten vatsalleen.

Kaksi vuotta sitten odotin uutta raskautta alkavaksi malttamattomana. Muutaama viikko sitten minulle oli tehty sairaalassa lääkkeellinen kohdun tyhjennys ja mieli tuntui yhtä tyhjältä kuin kohtu. Ihan kuin kaikki olisi viety ja se kaikki oli saatava äkkiä takaisin. Jos olisin tuolloin tiennyt että se ei niin äkkiä tapahtusikaan, että saisin odottaa uuden raskauden alkamista vuoden, olisin ehkä antanut itselleni armoa ja keskittynyt elämiseen. Mutta en minä silloin pystynyt, se tyhjyys oli täytettävä jollain. Se epäreiluus, viha ja katkeruus oli saatava häviämään ja luulin ettei siihen auttaisi kuin uusi raskaus. Lopulta siihen auttoi aika, ja se, että seuraava kevät ja kesä valoisuudellaan näytti että elämä jatkuu, sanoi "päästä irti" ja niin minä aloin vihdoin elämään ja samalla alkoi elämä uudelleen minussa, uusi raskaus alkoi lopulta.

Eilen katselin tuota lähes neljän kuukauden ikäistä tyttöäni, kun hän makoili viltillä nurmikolla puun varjossa. Hänen isänsä kumartui tytön ylle ja tyttö nauroi ja jokelsi, tarttui isäänsä parrasta. Minä katsoin vierestä ja mietin, ehkä se kaikki oli tämän arvoista. Nämä kolme pitkää vuotta yhdessä ennen kuin lapsi oli sylissämme, ennen kuin kuulimme tuon naurun. Samalla sydämessäni toivoin, että jokainen tuntisi tätä kiitollisuutta, myös ne joiden ei tämän kaiken eteen ole tarvinnut nähdä surua ja epätoivoa, ja joiden ei ole tarvinnut odottaa näin pitkään. Kumpa jokainen äiti ymmärtäisi näiden hetkien kallisarvoisuuden. Minä en koskaan ole ollut näin onnellinen, vaikka välillä pelkään niin että sattuu, välillä en tiedä mitä tehdä, välillä murehdin itseni uuvuksiin ja toisinaan olen uupunut vain tästä kaikesta vastuusta, silti onnellisuus vie kuitenkin aina voiton. Tuo jokellus, nuo hymyt ja ennen kaikkea tämä rakkaus mikä minussa on tuntuu suuremmalta kuin yksikään muu tunne ja se on ihanaa.

Välillä mietin oliko virhe lopettaa käynnit psykologilla kun näitä ajatuksia menneisyydestä ja nykyisyydestä kasautuu toisinaan mieleen niin paljon. Nyt kuitenkin päätin purkaa ne tänne, ehkä teen niin jatkossakin. Ihanaa kesää kaikille!

kuva: weheartit

Äitienpäivä

Palailin nyt näin äitienpäivän kunniaksi kirjoittamaan mietteitä ja kuulumisia.

Mitä meille siis kuuluu? Pikku neiti on jo yli 2 kuukauden ikäinen ja kasvanut hurjasti, pienen vastasyntyneen tilalla on jäntevä vauva, joka juttelee, nauraa ja kannattelee päätään. Hän on saanut myös nimen ja meidän perheemme on saanut aivan uuden päivärytmin. Nyt tiedämme jo mihin aikaan neiti menee yöunille, milloin hän nukkuu pisimmät päivätorkut ja mihin aikaan päivästä on paras aika kyläillä ja käydä kaupassa. Olen myös muutamiksi tunneiksi jättänyt neidin kahdestaan isänsä kanssa ja lähtenyt viettämään omaa aikaa. Univelkaa en ole juurikaan kärsinyt kun neiti nukkuu yöt jo suhteellisen pitkissä pätkissä. Meillä menee siis hyvin ja tämä äidinrakkaus on tunteena aivan uskomaton. Mieliala on pysynyt koko ajan positiivisena joten psykologini kanssa tulimme siihen tulokseen että tämän viikkoinen käynti jäi tällä erää viimeiseksi.

Tänään äitienpäivänä olo ei ollut sen enempää äiti kuin mikään muukaan päivä nyt vauvan synnyttyä. Olen toki kiitollisena miettinyt miten onnekas olen, syönyt kakkua ja nauttinut aamiaisen vuoteessa. Kuitenkin äitienpäivä on ollut minulle aina päivä jolloin halua muistaa omaa upeaa äitiäni, eikä äidiksituloni jättänyt häntä varjoon tänäkään vuonna. Äiti on ollut tukenani aina, ja erityisen kiitollinen olen siitä ymmärryksestä, lohdutuksesta ja kannustuksesta mitä olen häneltä viime vuosina saanut. On ihanaa että äiti on kanssaelänyt surun ja onnen hetket tällä pitkällä matkallani tulla itse äidiksi. Siksi tänä päivänä olen halunnut erityisesti muistaa häntä, upeaa äitiäni ja olla nostamatta itseäni jalustalle.

Toivottavasti kaikilla äideillä on ollut ihana äitienpäivä ja koko sydämestäni toivon että jokainen äidiksi haluava saisi viettää äitienpäivää!