Synnytykseen liittyvät pelot ja ahdistukset ovat lisääntyneet ja päivä päivältä ajattelen, että suunniteltu sektio olisi ainoa vaihtoehto näiden ahdistavien ajatusten keskellä. Pelkopolin lääkärin tapaaminen on kuitenkin vasta sitten kun raskaus on täysiaikainen, jotenkin jännittää miten näihin ajatuksiini siellä sitten suhtaudutaan. Nyt pelottaakin eniten, ettei synnytys vain käynnistyisi ennen tätä, onneksi suurempi todennäköisyys on, että ei.
Vihdoin olen saanut kokea myös hormonien aiheuttamia mielialanvaihteluita. Välillä purskahtelen itkuun väsymyksestä ja stressistä, meinaan kiukustua todella pienestä ja otan itseeni sanomisista helpommin kuin ennen. En tiedä onko sillä osansa asiaan, että esimerkiksi muuton aikana koin itseni niin kovin tarpeettomaksi, kun ei minusta juuri ollut apua missään. Välillä ottaa itsetunnon päälle olla näin kömpelö, ja kun ei vain jaksa ja pysty tekemään kaikkea enää kuten ennen. Yritän kuitenkin pitää mielessäni, että minulla on nyt aivan erityinen tehtävä, nimittäin kantaa tätä uutta elämämää sisälläni. Olen huomannut, että mies on ottanut itselleen omaa aikaa, nähnyt kavereita ja tehnyt niitä "omia juttujaan". Olen antanut tähän täyden siunauksen. Hän on kuitenkin luvannut olla kanssani kotona, pois töistä ainakin kuukauden sitten kun vauva on syntynyt. Tästä lupauksesta olen todella kiitollinen ja huojentunut, etenkin silloin kun mielen valtaa ajatus "miten minä oikein pärjään äitinä?"
kuva: weheartit.com