Niin paljon kun omaa lasta olenkin toivonut, olen alkanut myös jossain syvimmissä mietinnöissäni pelkäämään kaikkea mahdollista siihen liittyvää. Pelkään sitä päivää jos positiivinen tulos ilmestyy raskaustestiin uudelleen, keskenmenon pelko tulee olemaan silloin läsnä jatkuvasti, jopa turvallisimmilla raskausviikoilla pelkäisin kohtukuolemaa. Jos raskaus jatkuisi kuitenkin normaalisti, pelkäisin sikiön kromosomipoikkeamia, epämuodostumia, neurologisia häiriöitä, pelkäisin saada vammaisen lapsen. Pelkäisin synnytystä, komplikaatioita, pelkäisin lapsen kärsivän hapenpuutteesta, pelkäisin tekeväni jotain väärin. Mikäli saisin lapsen elävänä ja terveenä maailmaan pelkäisin hänen menettämistään päivittäin. Pelkäisin, että jotain sattuisi, pelkäisin vakavia sairauksia, pelkäisin kätkytkuolemaa.
Tiedostan, että kaikkiin pelkäämiini asioihin on vain hyvin pieni mahdollisuus, mutta miksi en pelkäisi sitä pintäkin prosentuaalista mahdollisuutta? Se nimittäin pilasi viimeksikin raskauteni, sain keskenmenon raskausviikolla 11+0, jolloin keskenmenon riski on enää todella pieni. Miksei epäonni löytäisi luokseni uudelleen?
kuva: weheartit.com
Tunnen tismalleen samoin kuin sinä. Sain keskenmenon viikolla 12+5, jolloin olin jo pari päivää ehtiny ajatella, että no nyt on riskit niin pienet että voi jo vähän rentoutua, ja tässä ollaan pitkällä jo. Sitten maailma rysähti. Jotain meni rikki, eikä sitä saa korjattua enää koskaan. Pelko on muuttunut erilaiseksi kuin ennen. Pelon lisäksi kannan surua siitä, miten lähimmäiset ja ystävät ovat reagoineet. Monet välttelevät, tai ovat kuitanneet keskenmenon sivulauseessa. Kuinka ihanaa olisi ollut elää siinä todellisuudessa, jossa vauva olisi syntynyt ja kasvanut ja sitä olisi ihailtu ja hoidettu, kaikki olisi mennyt niinkuin sillä 98%, joilla tuossa vaiheessa menee kaikki putkeen ja vauva tuodaan kotiin asti. Minä kuuluin siihen 2%, ja sinä. Miksei siitä saisi olla palasina, miksi se kuitataan pikkujuttuna.
VastaaPoistaitsestäkin tuntui ikävältä myös muiden puolesta jotka raskaudesta iloitsivat ja joutuivat keskenmenoni kanssaelämään.. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että keskenmenoa ja siitä koituvaa surua ei saisi vähätellä! Ihmisten on ehkä vaikeaa ymmärtää miten paljon se voi sattua, ja millä lailla voisi lohduttaa. Itselläkin koko juttu on ystäväpiirissä aikalailla lakaistu maton alle, tuntuu että sen puheeksi otto tekee muut vaivaantuneiksi. Onneksi sentään miehen ja äitini kanssa voin asiasta puhua niinkuin se on. Tsemppiä sulle jatkoon ja kaikkea hyvää! Kiitos kun kävit kommentoimassa :)
PoistaSama täällä, vaikken ole vielä koskaan kahta viivaa nähnytkään. Pelosta on tullut kaikkein kuvaavin tunne koko tässä pitkittyneessa lapsen hankintaprojektissa. Pelkään etten saa lasta ollenkaan, pelkään keskenmenoa, poikkeamiin liittyviä mahdollisia valintatilanteita. Voin kuvitella miten pelottavaa on kun lapsi menee kouluun. Miten se selviää koulumatkoista...Ennen kaikkea miten selviää sosiaalisesti.
VastaaPoistaLisäksi pelkään raskausmyrkytystä, sillä siskolla oli se 2/3 lapsen kanssa (esikoisen maailmaantuloa aikaistettiin sen takia 2 kk), serkkuni makasi sen takia pitkään sairaalassa ja äitinäidillä on ollut. Tilastollinen mahdollisuus raskausmyrkytykseen kohdallani on 40 %.
Ehkä olen luonteeltanikin taipuvainen pelkäämään pahinta, mutta tämän pitkän odotus-toive-pettymys-kierteen myötä lapsesta ja perheestä on tullut, jos mahdollista, vieläkin arvokkaampi.
Niin montaa asiaa voi pelätä, kun tietää mitkä riskit on olemassa. Toivottavasti kuitenkin saat sen minkä haluat ja kaikki menee peloista ja pettymyksistä huolimatta vielä hyvin. Tiedän kyllä tunteesi, ja todella on niin, että se kun toivoo ja pettyy uudelleen ja uudelleen, vain vahvistaa sitä halua saada se lapsi, perustaa se perhe. Toivotaan että meille molemmille vielä se toive toteutuisi. :)
Poista